feel the sadness burning in my heart

Mikä olisi helpompaa, kuin kaiken kiireen keskellä karauttaa kenellekkään kertomatta maailman ääriin, paeta vastuutaan piiloon edes (pidennetyn) viikonlopun ajaksi ja jättää työ-, vapaa-aika ja ihmissuhteet hetkeksi oman onnensa nojaan. Jättää vihaisen muija varoituksen sijaan kotiovelle lomakuva ja haistattaa pitkät naapurin kyyläville silmille. Olla edes yhtenä päivänä tuntematon näille kaikille tuijottaville silmille.

Lieneekö syy kuluneessa alkukaudessa vai viikonlopun kesäkauden avaavassa kisassa ja sen tuomassa jännityksessä, mutta pitkästä aikaa oikein kirjaimellisesti ahistaa. Aikoinaan valmennuspäällikköni kanssa keskustellessani aiheesta, päädyimme siihen tulokseen, että tekemättömät & ikävät työt tuottavat kaikille ahdistusta. Viimeisten päivien aikana olen kuitenkin kuluttanut enemmän kuin urhollisesti erilaisia muistilappuja tehden +/- listoja ahdistusta aiheuttavista tekijöistä, enkä varsinaisesti yhdellekkään listalle ole saanut mitään sellaista, mikä olisi todella ikävää, inhottavaa ja epämiellyttävää. Pikemminkin olen saanut listalleni niitä tekijöitä, jotka ennen toivat syvänkin risukasan alle auringonpaistetta.

Oma koti. Oli sitten sekaista, puhdasta tai kaaosta, mua inhottaa. Öisin saa pelätä kadulla tappelevia erakkoja, mielikuvituksen laukkaamista, pimeää. Omasta parkkiruudusta on matkaa vain viitisen metriä alaovelle, mutta pimeässä töistä tullessa tuntuu, että matkaa on ainakin sata metriä. Usein juoksen kotiin, vedän oven taakseni, olen päivällä jättänyt valoja päälle ja tutkin jokaisen nurkan tullessani. Miksi? En osaa sanoa.

Puhelin. Siis oma puhelin on jotenkin nykyään niin inhottava kapistus että oksat pois. Aina sen piipatessa mietin ensimmäisenä, että ''ketä helkkari nyt haluaa ottaa yhteyttä'', onko saapunut sähköposti merkki tekemättömästä työstä, vai kaipaako joku oikeasti. Yhä useammin huomaan jättäväni puhelimen tarkoituksella äänettömälle, jotta en antaisi sille minkäänlaista huomiota. Varsinkin öisin. Epämiellyttävät yhteydenotot.. En tiedä miten kannattava ratkaisu tänäpäivänä on sortaa omaa puhelintaan, mutta musta tuntuu että sosiaalinen media ja puhelinriippuvuus, mikä itsellänikin on, on vienyt multa mennessään tuhat hyvää oikeaa hetkeä, ja kaiken somettamisen päättää aina kerran kuukaudessa tuhoontuomittu puhelinlasku.

Kilpa-auto. Kirottu, perkeleen laite, johon koskiessani aina jotain hajoaa, tai jotain ikävää tapahtuu. Laite, jonka ratin takana olo on kaikkea muuta kuin varma. Niin kivaa kun laitteiden soidessa ja vauhdin kasvaessa onkin, viime aikoina ikävä, epävarmuuden tunne on vienyt enemmän mennessään. Aina, aina, aina. Viiden kuukauden työ ei ole jättänyt käteen kuin räkärukkasen ja haukut niskoille.

Monet muutkin asiat saa itseni tuntemaan lapseksi, joka kiukuttelee eteisen lattialla kuravaatteiden päälle pukemisesta. Tiettekö sen tunteen, kun on liian tiukat vaatteet siivouspäivänä? Liian kuuma ulkohommissa? Ahistaa, kiukuttaa, surettaa. Tekee mieli huutaa, lyödä, potkia.

Oi kyllä. Noita ajatuksia olen kantanut sisälläni jo jonkin aikaa. Vasta viime päivinä olen pikku hiljaa purkanut fiiliksiä myös muille. Mun tekee mieli huutaa kurkku suorana kun saan ikävää kommenttia, naljailua, sanailua. Mun tekee mieli jättää menemättä sovittuihin menoihin, kiroilla sosiaalisessa mediassa, painia, naljailla takaisin. Näyttää, miltä musta tuntuu.

Kaikesta näyttämisen halusta pidän kuitenkin vain puhelimeni äänettömällä, vastaan tunnollisesti sähköposteihini, en jätä menemättä sovittuihin tapaamisiin ja hymyilen, vaikka lähipiiri naljailee epäonnistumisista.

''Koska se nyt vaan menee niin ja sen pitää antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.''

Koska pääsee ajamaan?

Joku viisas aikoinaan sanoi, että itsensä kiireisenä pitäminen tuottaa tulosta. Niin kai se tuottaakin, sillä aikatauluja riittää ja työasioissa kertakaikkisesti kuhisee. Kevät on lähtenyt kaikinpuolin käyntiin niin kuin jarruton jopo alamäessä, kalenteri on jouduttu päivittämään uuteen sivujen loppuessa kesken ja työnsä jälkeä saa ihailla. Silti välillä mietityttää, että meneekö kaikki niinkuin pitää.

Vuokranmaksu päivänä muistuu aina mieleen ne yhteiskunnan virkailijan sanat; ''lopeta tuollainen turha lapsuudenhaaveilu ja paneudu oikeisiin töihin''. Näin minun saappaissani kun haaveilee ammatistaan autourheilijana, joutuu usein puntaroimaan palkkatyön merkityksen sekä autoilun välistä. Yhteensovittaminen normaalien yhteiskunnan toiveiden, sekä omien tavoitteiden välillä ei vielä tänäkään päivänä ole kovin helppoa. Ja mikä parasta? Tuskin tästä ainakaan tulee helpottumaan.

Samalla kun tuo mollukka taivaalla tuottaa D-vitamiinin yli-annostusta, kasvaa halu päästä ajamaan kilpaa ihan tosissaan. Vahaillaan nyt kuitenkin vielä hetki kilpuria, valmistaudutaan viikonlopun Myllyn Motor Show:n ja otetaan seuraavasta viikosta alkaen sellainen jämäkkä linja ajamisen suhteen. Koska mikä muukaan on työn hedelmäni, kuin ajaminen. Sitä touhua on ihan ylisuuri ikävä! Pyörivä pesukone ja iltamyöhään valmistetut lounaat alkaa tympimään tässä kotimamman roolissa. Tämä tuhlaajatyttö kaipaa soraaa rengaskoteloihin ropisemaan ja tuskahikeä autossa, joka ei kylmää ilmaa puhalla. Ja ennenkaikkea; vauhtia & vaarallisia tilanteita.

Palaillaan taas (pian), toivottavasti ajotarinoiden kera!

Hetki lomaa arjesta

Siskonpeti, lettukestit, myöhäsempi aamuherätys sekä monta kuppia kahvia. Teki ihan hyvää karauttaa päiväksi vanhempien luokse karkuun kaupungin arjen haasteita, nauttia aamukahvista ystävän ja lasten kera sekä vaan olla. Päivitellä blogeja, ihmetellä uusia avattuja nettisivuja ja ladata akkuja viikonlopun Mikkelin SM rallia varten. Sekä unohtaa kotona odottava pyykkikuorma ja tekemättömät asiat.

Olen viimeiset muutamat viikot eläny rallikuljettajan arkea ympäri vuorokauden. Kuntokuurit, sähköpostit, pipot, nettisivujen väsäämiset, lehden teot.. Riittävästi hommaa yhdelle ihmiselle. Onneksi viime viikonloppuna päästiin ajamaan onnistuneita kilometrejä, sillä se aina muistuttaa minua siitä, miksi näitä asioita tehdään. Fiilis, adrenaliini, onnistumisen ilo.. Todella merkittäviä motivaattoreita! Ja ehkä sekin, että tälläselle paksulle tulee hiki ajaessa. Silloin yleensä tietää että tosissaan on tehty, mutta salille pitää mennä. Siitäkin revin fiilistä, kun hoksaan ajaessani uusia asioita siitä, miten pitäisi ajaa. Sanotaanko sitä sitten oivaltamisen iloksi? Kovin useasti ei tälläinen blondi saa iloa kyseisistä hetkistä, mutta onneksi ajaminen tarjoaa minulle sen. ;-)

Rallitädin imagoa en tietenkään pääse pakoon, en edes kohdatessani ihan pieniä vauvoja. Pitihän sitä ystävän prinsessalle hankkia omalla logolla varustettu body, onhan hän tulevaisuuden koutsattavani. Niin pieni, hento, pienet sormet.. Onneksi kotoota ei löydy ketään isäehdokasta. (haha!!) Olen niin onnellinen näistä mun ystävistäni, joiden elämään on siunattu tälläisiä pieniä ihmeitä, niin minä voin viedä tämän rallitäti roolini loppuun asti.

Lisää kahvia niin että mahahaava pääsee taas oikeuksiinsa, pikkuveljeä kutittamaan kyljistä ja karautetaan kylille kattelemaan. Tää päivä on HYVÄ!

Ja hei, käykäähän tekin kurkkaamassa osoitteessa www.laurasuvanto.com . Nyt on uudet nettisivut auki :)

Tuhlaajatytön kotiinpaluu

Viikon reissaaminen herättää kaipuuta takaisin suomalaisen kahvin ja oman kotisohvan pariin. Vaikka ralli on mun rattoni ja reissaaminen kruunaa opiskelijan elämää, niin kyllä kotiinkin on kiva palata. Ainakin oman kahvikupposensa pariin.

Käytiin Reetan kanssa haistelemassa suurempien ajonkenkien tuoksuja, sillä vietimme viime viikon Ruotsin MM-rallin parissa. Emme suinkaan itse ajamassa, vaan tutustuimme WRC miesten kesken nuotitukseen, reittiin, vähän samalla ruotsalaiseen kulttuuriin ja loppuviikosta rallateltiin valmentajamme Kristian Sohlbergin puolesta, sillä melkeen meidät vois palkita kannustamisen onnistumisesta :) Päästiin myös huoltoparkissa tutustumaan Huyndain sekä Volkswagenin ''telttoihin'' (lukekaa: isompiin halleihin kun meidän firman tilat) ja sen sisällä luuraaviin isoihin herroihin!

Niin kivaa oli kaikkien huippujen ihmisten seurassa, vaikka jossain vaiheessa viikkoa taisinkin kirota koko idean keksijää ihmistä, sillä tottakai jokaiseen hyvään reissuun - tyttöjen kesken - kuuluu vähän rengasrikkoa ja kulttuurin tutustumista pidemmän kaavan mukaan. Mutta niin ollaan selvitty kotiin ja ollaan taas monta kokemusta, sekä oppia rikkaanpana!

Ja vaikka maanantai saapuikin 12h työpäivän saattelemana, duracell pupu alkais olemaan uusissa latauksissa tämän viikon haasteisiin, ja ensiviikolla alkaviin uusiin duunijuttuihin. Joten eipähän muutakun jalat hetkeks pöydälle ja aamulla skarppina takas työmaalle. Ensiviikon jutuista kerrotaan kun sen aika koittaa ;-)

#kohtiuusiahaasteita

Lähipäivät ovat muistuttaneet siitä, että kiireiseenkin kalenteriin saa liitettyä rakkaita ihmisiä. Joulukin tuli perinteisesti vuoden lopussa juuri niihin aikoihin, kun pientä arjesta irrottautumista vaadittiin. Joululahjaksi saadut töppöset juurtui jalkaan perinteiseen tapaan joulupöydän antimien yhteydessä. Purkitetun 2013 vuoden kantta voidaan kai hieman raottaa, vaikka uuden vuoden kujeet vie samaan aikaan mennessään.

Parin tunnin palaverin päätteeksi meinaa vaihdettiin kauden 2014 autosuunnitelmia tolleen suuremmalla ajatuksella. Mitäs siitä, tartutan haasteeseen ja näillä mennään. Viime kauden paras oppi oli ehdottomasti se, että haasteisiin paneutuminen ei ole pelkuruutta vaan pikemminkin merkki siitä, että omassa hommassaan on oikeasti tavoitteita. Pitää kuitenkin samaan aikaan muistaa, ettei urani päätavoite ole olla vuoden 2014 suomenmestari. Mun tavoitteet on jossain toisissa korkeuksissa.

Kyseisiä korkeuksia kohti matkatessa pitää ottaa harppauksia. Välillä pari eteenpäin ja hieman takapakkiakin, se selviää näinä kuukausina. Keksitään sitten lehdistötilaisuudessa jotain mielenvikaista kommenttia. Vaikka niin, että se ei pelaa joka pelkää.

Samaan aikaan kun tehdään autokauppoja, on hyvä välillä hoksata sekin, että elämässä saattaa yllättäen tulla esiin muitakin positiivisia asioita. Ystävät, perhe, tukijoukot. Hienoja ihmisiä jotka panostuksellaan haluavat oikeasti kasvattaa neidin henkistä puolta ja ajotaitoja. Mutta ennenkaikkea se, että joku toinenkin saa tuoreen aamukahvin maistumaan entistä paremmalta kiireen keskellä. Tai sen, ettei maailma täytykkään pelkillä omahyväisillä ihmisillä - täälläkin on kai oikeasti lupa rakastaa, ja tulla rakastetuksi. Joten miksipä jättää tämäkään tilaisuus kokematta. Jos oikeesti on pitkästä aikaa taas vaan hyvä olla. Kiireiseen aikatauluun sekoittuu sopivasti rallatteluja, opintoja, työntekoa ja urheilua. Unohtamatta tietenkään yllämainittuja hienoja ihmisiä. Vielä kun tämän kaiken keskellä oppis tasapainottelemaan, niin hommat klaaraantuisi paremmin. Toki tämä lienee olevan ongelmani aina viimepäivistä tulevaisuuden kamarallekkin,

Olen kuullut sanottavaa siitä että meikäläisellä koituu ongelmia vielä oman herkkyyden takia. Vastapalloksi vaan lauseen sanojille että täältä tullaan ja kovaa. Sellaset vuodet on takana ja herranjumala suoraan käsillä, ettei tämä homma ainakaan herkkyydestä jää kiinni. Päinvastoin. Nyt taistellaan ylimielisyyden ja omantunnon nuoralla. Eikä häiritse tippaakaan :)

Suoraa puhetta Suvannolta

Meikäläisellä kun on tapana purkittaa ja päättää kaikki, niin suodattakoon se ilo jälleen mulle. Syyssateet alkaa olemaan toivottavasti jo osa menneisyyttä ja jouluhommille voidaan raivata tilaa kodissa ja ennenkaikkea ajatuksissa. Lämpöä, läheisyyttä ja yhdessäoloa - niitä meikäläinenkin kaipaa näihin päiviin.

Jos hetken rullaan muistofilmiä taaksepäin niin kokonaisuudessaan syksy oli melkonen myrskytuuli. Muutamaan kuukauteen mahtui pää kolmantena jalkana pinkomista koulussa, töissä, töissä ja vielä kerran töissä. Sisältöä enemmän? Paukutetaans. 30h/vko koulua, 5 (!!) kirjoitukset ja niihin valmistaumiset, onnistunut kisakausi, urheilua kuten salibandyn jälleen aloittaminen, uuden työpaikan hankkiminen, yksi raskaampi eroprosessi sekä yhden läheisen menettäminen pilvenhattaroiden paremmalle puolelle. Laiska se töitään luettelee mutta sanottakoon, että tekemistä riitti. Ja ajatuksia. Surusta iloon ja taas suruun mentiin sitä tahtia että naapurikin piti hatustaan kiinni. Aikataulujen yhteensovittamisessa lienen kai olevan nykyajan ammattilainen, vaikkakin kaamostila tätäkin päivää koettelee. Mut mikä tärkeintä. Hengissä ollaan ja eteenpäin porskutetaan.

Vai porskutetaanko? Jossain vaiheessa meistä jokaisesta loppuu vastoinkäymisesten kohdatessa patterit ja tänään kai lienee se päivä. Läpändeerukseksi rallipiireissä muodostunut ''sä oot kädetön!'' huudahdus lienee kai osuvan kirjaimellisesti minun kontolleni. Kun kyseessä on omasta toimintakyvystä, kaamosmasennuksen multihuipentuma on oven takana. Sitä kun arvostaa terveyttään aina sillon, kun sitä sattuu ja tapahtuu.

Tässä päivässä kun on sitä tuntua, että tehdessään tosissaan töitä, niin tavoitteen kynnyksellä vedetään matto alta. Pudotus tapahtuu kovaa ja korkealta.

Kuulostaa niin mustalta. Sitä se kai onkin. Tuloksia odotellessa.

perfect sunday

Mun mielestä sunnuntaisista pitäisi tehdä jokaiselle sellainen lakisääteinen ''nothing to do''-päivä. Mikään ei rentouta yhtä paljon kun lauantai-iltana kotiin palatessa tieto siitä, ettei aamuksi tarvitse laittaa herätyskelloa soimaan ja kalenterissakaan ei lue kuin väkisin kirjoitettuja ehdotuksia. Miksi kukaan siis stressaantuisi näin kauniina päivänä?

Aamu lähti ilman herätyskelloa käyntiin silti yhdeksän aikaan, jolloin aamupalaksi nautin vadelmapuuroa ja hedelmiä mehun kera. Mulla oli jalat ihan tukkeessa tämän viikon  treeneistä, joten päätin heittää ulkovaatteet niskaan ja houkuttelin ystävän mun kanssa selättämään Ruissalon luontopolkuja! Syyslehdet, psykiatrinen seura, lintutornin maisemat ja ihana ilma. Puoltoistatuntia saatiin selätettyä kuin huomaamatta ja mietittiin keinoja, miten täällä pääsisi rikastumaan. Paras ajatus tais olla se, että jokaiselle työpaikalle tarvitaan oma filosofi. Sitä palkanjuoksua ei voisi estää. ;-) Lenkin jälkeen väänsin meille makaroonilaatikkoa sillä perinteisellä äidin reseptillä, sillä tollanen kipakka ulkoilma pistää kyllä nälättämään. Ja ai että, kotisohva, makaroonilaatiko ja telkkarista joku hölmö leffa, niin päivään tulee taas sisältöä.

Ystävän lähdettyä keitin itselleni pannullisen kahvia ja uppouduin hetkeksi töiden pariin, suunnittelemaan lähinnä ensiviikon kuvioita, sillä mulla on ihan järkyttävä määrä duunia, koulua, treenejä sekä reissuja. Aina välillä mietin, että mikä mun asema tällä hetkellä taitaa olla? Periaatteessa opiskelija, koska suoritan samalla hiukan opintoja, toisaalta oon ihan palkkatyössä, mutta silti eniten aikaani vie tää rallihomma, johon kuuluu kaikki fysiikkatreenaus, yhteistyökumppaneiden keruu jne jne.. Sen asian tiimoilta puhun varmaan päivästäni enemmän puhelimessa kuin joku puhelinmyyjä ja sähköpostejakin lähtee siihen tahtiin, että tietokoneesta lähtee näppäimet irti. Tää ei vaan oo helppoa. Sain pidemmän tovin vietettyä tässä työpöydän ääressä ja jossain vaiheessa huomasin olevani niin aivojumissa, että isovanhempin kutsu iltakaffelle tohon naapuriin tuli enemmän kuin hyvään aikaan. Mukaan nappasin myös incar materiaalia, koska mun ihana isoäiti ja hänen ystävänsä joutuivat jonkin aikaan sitten mun kyytiini treenipätkällä (joo, ja siis ikää näillä friiduilla on abooout.. 60-70v? ;) ja fiilisteltiin tätä materiaalia meidän vanhusten kanssa kera kaffen ja jäätelön. Lueskeltiin samalla tota V&M:n perjantaina julkaistua juttua, jossa pääsin mukaan kysymys&haastattelu osion kohteeksi.

Ja tiettekö mitä? Tää oli musta ihan mahtava sunnuntai. Ei yhtäkään kiirettä, puhelua, stressiä, tai sellasta ärsyttävää huolehtimista ja säätämistä. Kelloa ei oo tarvinnu vilkuilla, oon saanu pitkästä aikaa päivän kun ei tartte edes yrittää näyttää miltään, villasukat & löhöasu on sallittu ja raikas ulkoilma on tuulettanu ajatuksia. Mulla on viime aikoina ollu kauheeta päänsärkyä ja niskahartia jumia, joten toivottavasti tän päivän venyttelyt ja tuuletukset jeesaa niihin. Ja ennenkaikkea kun nyt pääsin vielä purkaa ajatukset tähän blogitekstiin oikeen kynttilänvalossa. Näillä eväillä ensiviikkoon, joka alkaa aamulla kivasti hammaslääkärillä!

Tsemppiä syksyyn kaikille!