vapaa kuin taivaan lintu

Elämä on ollut viime aikoina kohtuu mielenvikasta. Kaiken stressin ja kiireellisyyden välissä olen silti löytänyt itsestäni haastajan, oman sisäisen kirittäjäni. Mä olen tarttunut haasteisiin ja voittanut pelkoni. Kuten kamppaamalla neulakammoni ja nappaamalla muiston niskaani. Linnulla on symbooli, joka muistuttaa minua rakkaasta isoäidistäni. ''Laura, muista aina, että vaikka linnut lentävätkin parvessa, ne jokainen kulkee silti omaa reittiään''. Lintu symboloi tietynlaista vapautta ja itsenäisyyttä. Juuri niitä asioita, joihin mä olen päättänyt itsessäni keskittyä.

Mä olen päättänyt olla itsenäinen. Mä olen tarkastellut omia motiivejani, ja asennettani. Mä huomaan, miten tällästä tietynlaista vapautta olen kaivannut aivan mahdottomasti. Tottakai mäkin olen kompastellut ja mokannut elämässäni, mutta viime päivinä mulle on selkeytynyt, mihin ne kompastelut mua silti johdattaa. Voi olla, etten tule koskaan juhlimaan YO-lakkia, se harmittaa, mutta.. Jollen mä siitä selviä, niin sit pitää äkkiä keksiä jotain muuta. Mä en voi haalia elämääni enää yhtään enempää vallotettavaa vuorta, sillä muidenkin vuorten huipuille on vielä kiipeämistä.

Yks suurin vuori on silti kaikista tärkein. Uranluonti. Olen ymmärtänyt, että tässä on turha välittää siitä, mitä muut kylillä protestoi ja puhuvat. Mä näytän kynteni keskittymällä tulevaan, oikeisiin tekemisiin ja siihen, että tästä vuoresta ei mennä ohi, ali vaan kunnialla yli. Tästä päivästä lähtien :)

syksy tulee, oletko valmis?

Ai mistä tietää syksyn tulleen? Vastaantulijoiden naamasta. Jengi pinkoo kaduilla sadetta karkuun minkä jaloistaan ehtii. Muutkin ovat löytäneet vaatekaapistaan liian pitkän kaulahuivin ja kietonut sen ympärilleen kuin viitan. Mä mietin, mikä saa meidät suomalaiset tähän perinteisen kaamosmasennuksen valtaan. Eikö pohjolan porukka vedäkkään ympäri vuoden satalasissa? Mä en ainakaan. Mä vihaan tätä alkavaa loskaa jo entuudestaan.

Vai onko syksyn saapuminen vain muuttumaton perinne, faktatekijä, joka aiheuttaa tämän kansantauduksi nimitetyn kaamosmasennuksen saapumisen puolessä välin syyskuuta. Auringon viimeiset säteet vievät selkeästi ainakin meikäläisen menneessään ja syksyn pimeys tuntuu pimentävän myös otsalohkon alapuolella sijaitsevat ajatukset. Ei sillä, että kengästä pursuavat villasukat olisi koskaan näyttänyt hyvältä, muttakun peiliin katsoessa näkee itsessään muutenkin vaan niin paljon negatiivista. Tämä vartalo ja kasvot, joista ekana pompsahtaa esiin tummat silmänaluset ja väsyneet ilmeet. Kun ei oikeen jaksa meikatakkaan ja tukankin pelastaa vaan hätäponnarilla. Mutta kun se juurikasvukin ilmenee jo tässä vaiheessa.

Syksyn pitäisi olla muutoksen aikaa. Tässä pitäisi jokaisen painaa satalasissa hommia, kaivaa möllerit ja monivitamiinit aamupalan lisäksi ja käydä ulkoilemassa pienestä tihkusateesta huolimatta. Napataan iltasella viltit esiin, kynttilät palamaan ja nautitaan uunituoreesta piirakasta. Kirjastokortin voi viilata lipaston pohjalta ja uppoutua iltasella hyvän stoorin pariin. Nyt olis kaiken tohinan keskellä lupa oikeesti rauhottua.

Huomaan, miten sisäinen Innon Marko on heränny myös minussa. Koti tuntuu jotenkin entistä tärkeemmältä paikalta. Pitkästä aikaan kaikkien muiden houkuttelevien ajatusten kilpailun voittaa ajatus aikaisesta nukkumaanmenosta ja kodin turvasta. Toivon, että kun ystävät saapuu kylään, he näkevät meikäläisen olemuksen mun kodista. Pieniä, tärkeitä asioita ripoteltuna ympäri kämppää. Valokuvia, kynttilöitä ja uunin päällä vastapaistettua piirakkaa. Ja mitä mä teen? Mä oon keksiny paljon uusia harrastuksia. Villasukkien kutominen aiheuttaa jo niin sanottua riippuvutta ja elokuvatkin on ihan kivoja iltasella.

Vaikka kaupungin nurmikkoja ja jokirantaa ei teekkään mieli enää vallata, voi valtauksen suorittaa sisätiloissa. Kaverit, mulla on edelleen ne tuparit pitämättä. Nautittaisko kerrankin toistemme hulvattomasta seurasta ihan tolleen hissukseen sopivasti juhlistaen. Sitten, kun tää stressitaso ollaan saatu laskettua ja fiilis on sellanen, että toivoo elämässään jotain muutakin kuin yksinäisyyttä.

Muuttuminen ei ole mahdotonta, jos sitä tosissaan toivoo. Mitäpä jos loskasta huolimatta huomen aamulla kipittäis kaffekuppi kädessä iloisesti kohti koulua. Onkos sillä merkitystä jos pakkaa reppuunsa ruisleivän mukaan piristämään puolilta päivin kurnivaa nälkää. Pipot, kaulahuivit ja villasukat on vihdoin sallittuja. Sini Sabotage ei välttämättä näytä mussa pahalta. Ja mitäs, jos ensi kertaa elämässä karauttais kaverin kanssa karkuun tätä Pohjolan kaamosta? En tiedä teistä, mutta aattelin yrittää tällästä.

Ja terkkuja lähipiiriin. Jemmasta löytyy pullo viiniä. Tarjoon sitä kyllä kylään tulijoille.

Tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä - nauti siitä.

Turkulaisittain miälenvikaisen ja jännittävän viikonlopun voi vihdoin puolen yön aikaan laittaa purkkiin tiivistämällä sekavat ajatukset yhteen blogitekstiin ja aloittamalla näin uusi viikko, uusilla kujeilla. Käytiin kartturin ja tiimin kanssa riipaisemassa tossa kotiseudun SM-kisoista ne korkeimmat pytyt ja pisteet kotiin, huolimatta alun kankeudesta sekä niistä perjantain ja lauantain välisen yön ajatuksista; ''mä niin lopetan tän rallin kun en kerta pärjää''. Vaikka voitto tuntuu hyvältä, tuntuu entistä paremmalta se, että sen saavuttaa oikeasti vaikeuksien jälkeen. En tarkoita pelkästään sitä jo mainittua alkukankeutta, vaan näitä kaikki vaikeuksia jotka viime aikoina on meikäläistä vienyt mennessään. Ne ajatukset purkitan nyt pakettiin, nukun yön yli ja herään aamulla vailla murhetta.

Koulun loppurutistukset, kisaan valmistautumiset, oman uran vaatimukset.. Jos käytän sanaa ''ahdinko'', en tiedä riittääkö se kuvaaamaan tarpeeksi painavasti omia viimeaikaisia olotilojani. Mä olen ollut kerta kaikkiaan todella hukassa. Elämä on ollut sellaista sekavaa nuoralla tanssia ilman varsinaista tietoa siitä, kumpaan suuntaan tulisi seuraava askel taittaa. Olen menettänyt, ottanut kuraa niskoilleni ja siitä huolimatta kaivanut tieni takaisin pinnalle. Rehellisesti luulin löytäneeni pitkäkestoisen ja tukevan asian vastapalloksi kaikelle tälle hälinälle, mutta jouduinkin huomaamaan, miten väärässä ihminen voi olla. Miten arjen selättämiseksi ei tarvitakkaan tuhatta asiaa, vain vaan heitä, jotka oikeasti auttavat harmaan arjen pyörittämiseen. Aitoja, luotettavia ihmisiä.

Olen ymmärtänyt sen, että sataprosenttisesti nauttiaksesi elämästäsi, tarvitset rinnallesi ihmisiä, joiden kanssa jakaa yksinkertaiset onnen avaimet. Niitä, jotka vastaavat sinulle kysyessäsi ''miksi'', niin ''miksi ei?''. Hetken mielijohteesta kohti auringonlaskua, epätoivon hetkellä tsemppaavia viestejä ja kasvoilta heijastuvaa innostusta ja kiinnostusta kertoessasi itsellesi tärkeitä asioita. Heitä, jotka kisareissulta palaessa on vastaanottamassa sua kotikulmille puhtaasti sydämestä tulevien hurraahuutojen kera.

Ja jos elämääsi oikeasti putkahtaa tälläisiä kultakimpaleita, niin ota heidät viereesi tiukalla otteella. Ystäviä ei tarvitse olla paljon, jos vaan kerralla löytää ne oikeat.

Jokainen meistä joutuu tekemään elämässään kipeitä valintoja. Sellaisia, joissa jopa asian menettäminen satuttaa, mutta on silti parempi ratkaisu. Sanotaanko näin, että kädessäsi saattaa olla kohtalokkaan väärät kortit, jos viikon reissun jälkeen kotiin palatessa ensimmäisenä ajatuksenasi on, että pitäisiköhän suosiolla vaihtaa lakanat. Kun ei koskaan tiedä. Ja mikäli ajatusten juoksu jatkaa samalla tahdilla seuraavaan, niin uskaltaakohan asian ottaa puheeksi vai pakeneekohan toinen muovikassit kainalossa pois. Kuka hullu jaksaa vaivata jo valmiiksi stressaantunutta päätä vielä moisilla ajatuksilla. Varsinkin, kun voit olla varma siitä, että tämän kokoisella maailmalla saattaa olla jotain muitakin vaihtoehtoja sulle tarjottava.

...Joku viisas sanoi mulle aikoinaan, että mielummin sinkku kuin paskassa suhteessa. Hänen viisaaseen mietteeseen yhdyn itsekin.

Älä koskaan pelkää ilmaista sitä, mitä on sydämelläsi. Pienestä kipinästä kasvaa joskus liekki jonka loimussa voi monta kuukautta lämmitellä käsiään joku jota rakastat tai joku jonka tunnet vain ohimennen. - Faith Baldwin

                                                                           bruno keiser

Pitkästä aikaa: helou! Sain hetki sitten maailmalta puhelinsoittoa, joka herätti melkoisen myllerryksen mahan pohjassa. Tällä blogilla taitaa sittenkin olla lukijoita. Vietin puolituntia elämästäni puhelimen päässä ihmisen kanssa, joka kertaili ääneen minun kirjoittamia lauseita, niinkuin vanha ystävä joka olisi tuntenut minut jo vuosia. Mä hymyilin koko puhelun ajan, koska se oli melkoisen maagista. Samanaikaisesti koin epämiellyttävän tunteen siitä, miten viime aikaisesta postauksesta on vierähtänyt jo tovi, että miten olenkaan osannut unohtaa kokonaan tämän mukavan harrastuksen. Niinkuin monesti jo todettu - blogihan on siitä kiva että tänne voi kirjoitella mitä vaan ja koska vaan.

En aio avautua uudestaan siitä, miten kiireinen aikataulu vie mennessään ja miten bloggaaminen kuuluu niihin asioihin, joka on helposti jätettävissä. Monesti olen istunut koneen ääreen, avannut kirjoitusohjelman ja vain hetken päästä tullut jo siihen tulokseen, ettei kannata edes yrittää. Ajatukset ovat olleet hieman solmussa. Olen täysin sivuuttanut sen faktan, että ongelman ratkaisuhan on ollut suoraan edessäni: solmujen aukaisemiseen tarvitaan vain hieman sanoja, esille heitettyjä mietteitä ja sanojen yhteenliittämistä lauseenomaiseksi rakenteeksi. Kukapa raihnaista osaa auttaa, jollei raihnainen itse peliä avaa?

Olen tuntenut itseni hieman raihnaiseksi. Muistatteko, miten kesää ennen bloggailtiin ja listattiin kesän kuumimpia menovinkkejä ja suunniteltiin sen verran reissuja, että loma tuntui loppuvan kesken ennen aikojaan? Mä muistan. Tein blogiin, nettiin, päiväkirjaan ja kalenteriin valmiiksi jo huhtikuussa suunnitelmia siitä, miten grilliruoka pursuu ensin grillistä ja sitten navasta, miten karataan takaovesta keskellä yötä kaverin kanssa ja miten festareista talsitaan nelinkontein taksitolpalle. Tänään lukiessani uutsista trombivaroituksia, menneiden hellepäivien murehdintaa ja talven lähestymistä - tajusin yhden faktan: multa jäi tämänvuoden lista kokonaan kirjoittamatta. Syy unohtumiseen lienee muuttuneet lomat - urheilijallahan ei varsinaista lomaa koskaan olekkaan. 
Olen kesän aikana hankkinut kolmeen eri työpaikkaan verokortin. Tein sopimuksen uudelle kuntosalille. Sain siviiliautooni uuden konepellin koska ryttäsin vanhani pösön perään viime keväänä. Elän vieläkin remontin keskellä koska meikäläisellä ei varsinaisesti ollut rahaa viedä sitä ihan loppuun asti. Ei ole havaintoakaan missä mun kaverit viilettää koska en ole kuukauteen kuullut kauheen monesta ihmisestä. Mut tiettekö mikä saa silti naurattamaan? Mä oon ajanut ihan perkeleen kovaa rallia. Mä olen saanut työpaikoista kiitosta ja kuntosalilta uutta energiaa. Kotonakin on välillä tullut vastaan toinen asustelija, vaikka senkin aikataulut vie sitä enemmän kuin meikäläinen. Ja ennenkaikkea -mä oon joinakin päivinä vaan ollut. Tuntenut aika-ajoin itseni yksinäiseksi Buddhaksi mutta koittanut nauttia kaikinpuolin omasta rauhasta. Suorastaan vaatinut itseäni olemaan aloillaan ja todennut sen faktan, ettei maailmassa ole vieläkään kristallipalloa joka todistaisi kaiken tulevan. Kirjoittanut kuittien taakse top 5 listoja elämän kohokohdista, selvitellyt aikatauluja. Haastanut itseni vastaamaan asioihin, jotka johdattelee kohti seuraavia etappeja. Kysynyt, että ootko sä Laura täysin valmis tulevaan.

 Ja kaiken hiljaiselon jälkeen mulle soitetaan ja kerrotaan, miten mielenkiintoiselta ihmiseltä tunnun blogin perusteella, mitenkä tämän pohjalta potkitaan tyttöä kohti kansainvälistä mediaa. Siis, vaikka mä oon viime aikoina ollut vaan ihan hiljaa. Mut ehkä se menee juuri niin. Sitä pääsee nopeemmin pinnalle teoilla kuin puheilla. Ja näiden puheiden saattelemana olen valmiina huomiseen Vammalan ralliin, sekä viikonpäästä ajettavaan Kouvolan SM kisaan.

Nautitaan kesästä - vielä kun voidaan. 

Elämä on kuin Kari Tapion keikkakalenteri parhaimmillaan

  Kuva: Niko Lindholm

 Kuva: Bruno Keiser

Kuva: Bruno Keiser

''No one ever works out and regrets it. You never go for a run and then when you're finished, wish you would have just stayed home. You never climbs a mountain, get to the top and say ''I should have just been content to stay where I was.''

Elämme kovia aikoja. Perhanan kovia ja aikataulullisesti vaikeita. Jollei muuten, niin vuorokaudesta loppuu yksinkertaisesti tunnit. Töitä, treeniä ja remonttia. Päivän pituutta ei viitsi venyttää aamuyöhon kun muutenkin tietää herätyskellon herättävän ennen kukonlaulua. Päivän toimintoja riittäisi vaikka muille jakaa. Mutta koska elämä vie taas mennessään, antaa sen viedä. Meikäläisen facebook menisi jumiin onneen liittyvistä tilapäivityksistäni, joten on aika koota harhailevat ja hymyä aiheuttavat fiilikset yhteen tekstipläjäykseen. En ole raskaana, enkä ole vaihtamassa sitä kalustoakaan, mutta pienet arkiset asiat saa todella tämän tytön nauttimaan onnestaan.

Niinkuin todettu, hyppy tuntemattomaan oli oman elämäni teema tänä keväänä. Mitä nyt sohvakalustot muutti kimppaan 300km päähän aikaisemmasta ja vanhempien lihalaatikoiden ääreen ei enää ole matkaa kuin puolisen tuntia. Mä oon kotona, niinku todella. Kenkätelineestä löytyy 42 kokoisia kenkiä ja pyykkikorissa pyörii saman kaverin vaatteet. Jääkaappiin pitää ostaa kahden nälkäisen edestä ruokaa. Ai että.

Mä istuskelin eilen Päijänteen rannan äärellä ja kattelin tutuksi muodostuneita maisemia. Ihmettelin sitä, miten paljon pari kokonaista vuotta vieraalla maalla tekee ihmisestä erilaisen. Reissaaminen kasvattaa ja opettaa. Opinnot toisella paikkakunnalla ei opeta pelkästään koulutukseltaan, vaan kokonaisvaltaisesti ihmisenä. Se opettaa vastuuta, periksiantamattomuutta ja rohkeutta. Ottamaan vastuuta itsestään ja omista asioistaan. Enkä nyt tarkoita sitä, että isä ei ole asentamassa lamppuja kattoon jolloin joudut itse ne laittamaan, vaan sitä, että.. Sun pitää vaan pärjätä. Sun pitää tarkastella omia valintojasi päivittäin ja etsiä potkuja niihin asioihin, jonka vuoksi sä olet siellä, minne elämä on sinut vienyt. Olla varma omista valinnoistasi.

Ja koska mä olen oppinut olemaan omien valintojeni takana, aion olla sitä myös täällä. Mä jätän melkosen vaiheen elämästäni taakse ja nappaan kapeille harteilleni hieman lisää vastuuta itsestäni. Ei elämä ja urheilu lopu - vaan ne suorastaan jatkuvat nousujohteisesti ylöspäin. Mä sain opit, vinkit ja tuet vieraalla maalla - nyt voin kotopuolessa näyttää, mihin tulen pystymään. Tiedän silti, että paineen keskellä voin koska vaan soittaa takaisinpäin ja pyytää apua. Luultavasti soittelenkin perään.

Mutta nyt on mun aika olla vahva, vaikka haikeelta tuntuu.

Ruokajuttuja (ja miks mä kirjotan näistä?)

Kaiken treeni-innon ohella meikäläinen on joutunut opettelemaan syömään. Välillä menee paremmin, ja välillä huomaan että edellisestä ruokailusta on vierähtänyt monen monta tuntia. Olen oikeastaan elänyt 17v elämästäni sillä periaatteella, että silloin syödään kun on nälkä. Ja tietysti niin paljon, että varmasti tietää syöneensä. Hyvän ruuan päälle vielä hyvät päikkärit niin soppa on mun mielestä ollut valmis.
Nyt olen kuitenkin joutunut opettelemaan aivan uusia asioita.

Yhä edelleen kärsin syömiseni suhteen siitä, että se on liian epäsäännöllistä ja ongelmakseni 

on muodostunut liian pienet ateriakoot.  Ja huomaamattani saatan sortua myös siihen, että 4 ateriaa päivästä on liian pieniä ja viidennellä aterialla saatan vetää taas sen verran mättöä napandeerukseen että napit lentää housuista. Mä olen pitänyt varmaankin puolen vuoden ajan sähköistä päiväkirjaa siitä, mitä jokaisena päivänä olen syönyt, mutta jotenkin haluan nyt vaatia itseltäni enemmän. Koska mulla on lähipiirissä ihmisiä, jotka paljon tietävät oikeanlaisesta syömisestä, olen päättänyt opetella (taas kerran) ''uudestaan syömään''; oiken, säännöllisesti ja ehdottomasti oikeita ravintoaineita! Sen vuoksi tilasin myös netistä Best shapper (arvo n. 23e) kirjan avukseni, johon päivittäin pidän hyvin tiukkaa ruokapäiväkirjaa, sekä liikuntapäiväkirjaa. Olen nyt seurannut todella tiiviisti kirjanpitoani muutaman viikon ajalta, eli alussa ollaan. Silti huomaan, että kun moitin oikeasti itseäni sinne kirjan sivuille, enkä vähättele asioita, niin jokainen ateria paranee selvästi kerta kerrallaan. Päiviini saan sisällettyä muutaman lämpimän aterian lisäksi myös oikeanlaisia välipaloja; hedelmiä, proteiineja sekä hyviä hiilareita. En tunge naamaani ilmiömäisen paljon ruokaa enkä koe tarvetta päästä ruuan jälkeisille päikkäreille. Ateriakoot alkavat siis olemaan sopivia, ja kalorimäärät toivotuilla alueilla!

Herää kysymys, miksi teen tätä? Koska haluan oikeasti, että tehdystä urheilutyöstä on hyötyä. Itse en henkilökohtaisesti kaipaa liian ohuita jalkoja, enkä muodotonta luurankopyllyä. Toisaalta, en myöskään kaipaa vatsani vararenkaita, enkä roikkuvia käsivarsia. Tarkoitukseni ei missään nimessä ole hullunkiilto silmissä laihtua, vaan ennenkaikkea: elää elämääni hyvinvoivassa vartalossa, missä nautin itsestäni.
Sen olen jo kantapään kautta oppinut, että lihaksikkaita käsivarsia mitä tulevilla kesähelteillä olisi kiva esitellä, en saa sillä, että korvaan syömisen kovemmalla treenillä. SE EI AUTA MINUA!  Joten mikäli treenistäni todella saan kaiken irti, oikean ravinnon ja levon oltava balanssissa. Siihen siis pyritään ;)

Kaikki todelliset fitness-typykät ja pojat käyttävät runsaasti lisäravinteita, joita en lähde sen enempään spekuloimaan. Ruokavalio kannattaa määritellä sen mukaan, mitkä on ne omat tavoitteet. Mä en halua itse henkilökohtaisesti olla tuleva fitnessmalli, enkä pyri myöskään sen kaltaiseen vartaloon, mutta pitkän PK tai kovan VK treenin jälkeen käytän itsetehtyjä palautusmoothieita, kuten maitoa ja herajuomaa (+ tietysti marjoja!) Se on riittänyt mulle :) Tärkeää on myös pitää mielessä, että suoraan netistä on vaikea lähteä kopioimaan mitään tiettyä ruokavaliomallia, sillä me ollaan jokainen erilaisia ja meidän kropat vaatii hiukan erityyppisiä ravintoaineita.

Mutta niinkuin tosian todettu, mäkin opettelen näitä juttuja taas ja taas uudestaan, uskon että tää on meikäläiselle sellainen koko elämän kestävä projekti, mun pitää vaan olla vahva ja itsekurini kohdillaan jotten palaa tohon tuttuun ja turvalliseen ahmimistyyliini.. Netissä seuraan itse vahvasti sellaista blogia, kun www.lindamanuella.blogspot.com . Siinä on henkilö, joka on vielä parempi ja oikeampi ihminen kirjottelemaan näistä ruokavalioon liittyvistä aiheista. Suosittelen käymään hänen blogissaan mikäli aihe kiinnostaa!
Varsinkin seuraava blogiteksti on hyvinkin henkilökohtainen kertomus siitä, mitä haittaa syömättömyydestä on: http://lindamanuella.blogspot.fi/2013/03/miten-laihtua-syomalla.html#comment-form

Ja vielä lopuksi: tiettekö mistä mä oon ihan super innostunut? Omasta pienestä kotiyrttikeittiöstäni! Mulla kukkii basilika auringonvalossa ja sipuleita on kori kaupalla. En varmaan voi lähteä edes viikonlopun viettoon ottamatta tota basilikaani mukaan. Sain sen herätettyä henkiin vaikka se oli täällä kotona monta päivää kastelematta ja kohtuu nuukahtaneen näköisenä odotteli täällä kun maanantai aamulla tulin kotiin. Nyt se on auringon valossa lähtenyt uudestaan kukkiman ja kasvaa todella vihreänä ja hyvinvoivana! Niin kiva napsia tuoreita basilikanlehtiä mm. salaatin joukkoon ja keittiökin tuoksuu tosi hyvälle.  Seuraavassa kodissani on toivottavasti lasitettu parveke niin mullahan on siellä sit oikeen yrttihuone valmiina!

Nyt iltalenkille ja historian esseiden pariin, heipsan :)

BECAUSE YOU'RE WORTH IT

Vaikka eilen ja tänään on taivaan täydeltä satanut taas lunta, pitää sanoa, että jo jonkin aikaa pilkistänyt aurinko on saanut meikäläisen suorastaan säteilemään. Heräsin tänä aamuna pitkästä aikaa poikaystävän kainalosta ja heitettyäni hänet töihin, lähdin hymyssä suin kohti keskisuomea. Energiaa siis riittää ja se näkyy kyllä kaikessa työskentelyssä. On ihana huomata, että hyvä työ palkitaan! Mä olen saanut kiitettäviä arvosanoja koulussa, mun ystäväpiiri vahvistuu kaikkien energisten tapausten ansiosta, kroppa kiittää hyvästä liikunnasta ja parisuhde kukoistaa välimatkasta huolimatta. Edes epätietoisuus tulevaisuuden kuvioista ei saa meikäläisen hymyä hyytymään - miksi vaivata itseään tulevaisuuden murheilla kun nykyhetkenä menee vaan niin pirun hyvin.

Kaiken happyhappyjeejee hehkutuksen lisäksi olen saanut viime aikoina hieman mullistavimpiakin uutisia, mutta eikös se niin mee, että se mikä ei tapa - ainoastaan vahvistaa. Murheet pitää osata kääntää voimavaraksi, ehkä kenties turvautua poikaystävän ja ystävien auttaviin neuvoihin; lähipiiristäni löytyy yllättävän psykologisia ja ymmärtäväisiä ihmisiä, kun heitä eniten kaipaa. Vastoinkäymiset saa olla yllättävän isoja, ennenkuin niille kannattaa edes alistua.

Vaikka arjen pyörittäminen tuntuu välillä täällä Keskisuomessa niin kovin yksinäiseltä, treenaaminen ja työnteko vie onneksi oman aikansa. Mutta yksin kun illan suussa käpertyy peiton alle, toivoisi tosiaan, että parempi puolisko olisi niinä hetkinä jakamassa päivän kuulumisia. Näiden tunteiden vuoksi yhteisestä viikonlopusta ei juuri halua tinkiä; sitä kun kaipaa vaa niin paljon toisen lämpöä lähelleen! Onneksi kisakalenterissa on hiukan taukoa sinne toukokuuhun asti, niin kerkee tämä lemmen liekki hieman sammua siihen mennessä ;-)

Että tälläistä tähän väliin. Mä jatkan nyt läksyillä (anteeks?!) ja meen aikasin nukkumaan, jotta huomisen vapaapäivän saa aloittaa kunnon treenillä!