surkea minäni

Löydän itsestäni päivä päivältä enemmän vikoja, joita sitten yritän karsia taikka yrittäen oppia suhtautua niihin paremmin. Valitettavasti on yksi ylitse muiden, jota en pysty kiertämään enkä kaartamaan enkä mitenkään poistamaan itsestäni. Olen äärettömän heikko.

Taannoin olin aivan varma, että kyynelkanavissani on tulehdus jonka takia kyyneleet virtaa koko aika pienestäkin vastoinkäymisestä. Valitettavasti 16v minäkokemuksella on todettavaa, että kyse on ihan meikäläisestä. Olen pohtinut, että mistä tämä johtuisi. Että olisiko pikku-likkana ollu vastoinkäymisiä taikka jotain muuta vastaavaa. Loppujen lopuksi olen todennut, että minulla on ehkä asiat aina ollut vaan niin hyvin, ettei koskaan ole tarvinut satuttaa syvimpää ja kaiken on aina voinut nielaista kurkusta alas ja olla stressaamatta.

Mutta kaikki aikanaan, eikä ne ''nielaisut'' oletkaan menneet niin vain alas. Kaikki palaa haaleina muistoina takaisin pintaan ja itkua väännetään. 3lk:n ensimmäisillä englannin tunnilla opettaja luki kirjoituksiani koko luokan naurun saattelemana, enkä vieläkään puhu englantia kenenkään kuullen. Kaikki ''läski'' kommentin söin kirjaimellisesti hampurilaisen välissä nälkääni ja nykyään taistelen itseinhoa vastaan. Jostain kumman syystä myös otan itseeni jokaikisen kritiikin kavereilta, perheeltä, ystäviltä tai tv:n takana olevilta tuntemattomilta ihmisiltä. Koska nuorena en harrastanut mitään olen päättänyt tehdä kaikkeni loistaakseni salibandyssä ja juoksen hammastapurren kentällä, vaikka tuntuu että polveeni työnnettäisiin puukkoa ja joukkuelaiset hihittää vieressä ''sillä naksuu taas polvi''. Siinäpä toistelet mielessä lekurin sanoja, että 'ei se siitä parane koskaan mut treenaa vaan niin tottuu'. Ja mikä pahinta: kuinka mummini kuoleman jälkeisenä päivänä menin tyynesti kouluun kertomatta kenellekkään taikka itkemättä yhtäkään kyyneltä.

Sitten tullaan kotiin ja ihmiset olettaa, että mulla on niin helkkarin hyvin asiat aina koska kalenteri on täynnä kirjoituksia ja mulla on paljon ystäviä ja aina menoa.
Arvostan suuresti niitä, jotka jaksaa tsempata ja ihania minulle, mutta mielestäni on väärin, että minulle selitetään kuinka minä olen unohtanut ystävät tms. Sitä miettiessänne voitte pohtia, että koskako viimeksi olet itse lähettänyt minulle viestin ''mitäpä kuuluu laura, olisi kiva nähdä'' ?

Luojan kiitos on Santeri ja moni muu. Mutta kuinka silti toivon kädet ristissä parempia tuulia tulevaisuuteen ja saisin uuden ympäristön ja ystäviä rinnalle. Kuinka koulumenestykseni varmasti parantuisi ja kuinka pääsisin paikkaan, jossa kukaan ei tietäisi minusta entuudestaan mitään. Jossa ei kukaan ei asettaisi minua tiettyyn asemaan.

Mikäpä sen parempaa, kuin muistuttaa välillä itseään että elämä on kovaa osta kypärä ja älä stressaa. Niinhän aina minullekkin sanotaan :)