Katson jokapäivä surullisen näköistä ystävääni miettien, että ''miksi''. Miksi asiat menivät niin hänen kohdalleen, miksi en havainnut mitään ajoissa, ja ennen kaikkea miksi se on niin väärin ja vaikeaa. Miksi tämä kaikki hallitsee hänen elämäänsä? Enkä minä osaa tehdä mitään - olen hyödytön enkä osaa edes puhua kunnolla enää hänelle saatika kannustaa parempaan. Salaa toivoin ja ajattelen parasta hänen puolestaan mutta en vain silti osaa tehdä mitään hänen puolesta. On maailman kamalinta katsoa kärsivää tekemättä itse mitään.
Sitten lähden toisten ulos taikka kaupungille vain katselemaan maailmaa ja miettien pienessä päässäni erilaisia asioita. Nään ystäväni kaltaisia ihmisiä kävelemässä apeana torilla ja toivoisin vain voivani käydä halaamassa heitä, niinkuin sillä olisi muka auttava vaikutus. Mutta olen vielä enemmän tarpeettomampi heidän rinnallaan, kuin ystäväni.
Tulen kotiin ja havaitsen samanlaisia piirteitä myös kotonani. Niin omasta peilikuvastani kuin nuoremman sisaruksen. Puhumme asioista ääneen, yritän vakuutella ettei ole vikoja mutta silti tunnen jotain niin vastenmielistä itseäni kohtaan, etten edes osaa kuvailla sitä sanoin. Ja taas mieleni tekee vain halata toista ja sanoa että ''olet juuri täydellinen tuollaisena''.
Mutta puhun vain tyhjille korville ja jääräpäisille ajattelutavalle.. Enkä voi muodostaa sanoista ilkeitä lauseita enkä liian kannustavia jatkamaan vääriä elämäntapoja.
Mietin mistä kaikki on saanut alkunsa. Miksi suurinosa nuorisosta pohdiskelee vain ympärysmittojaan, vaikka mielummin voisivat viettää tasapainoista elämää positiivisesti haaveillen ja haaveita täyttäen. En ole vieläkään keksinyt vastausta, mutta toivoisin jonkun vielä keksivän sen vaikka minun puolestani. Tiedän, ettei se ole helppoa.
Koska vääristyneet ajatukset omasta navasta on saatava karsittua.
Ja koska minä välitän vain niin paljon ihmisistä että toivoisin kaiken olevan hyvin.
Tai ainakin tällähetkellä tunnun välittävän.Sitten lähden toisten ulos taikka kaupungille vain katselemaan maailmaa ja miettien pienessä päässäni erilaisia asioita. Nään ystäväni kaltaisia ihmisiä kävelemässä apeana torilla ja toivoisin vain voivani käydä halaamassa heitä, niinkuin sillä olisi muka auttava vaikutus. Mutta olen vielä enemmän tarpeettomampi heidän rinnallaan, kuin ystäväni.
Tulen kotiin ja havaitsen samanlaisia piirteitä myös kotonani. Niin omasta peilikuvastani kuin nuoremman sisaruksen. Puhumme asioista ääneen, yritän vakuutella ettei ole vikoja mutta silti tunnen jotain niin vastenmielistä itseäni kohtaan, etten edes osaa kuvailla sitä sanoin. Ja taas mieleni tekee vain halata toista ja sanoa että ''olet juuri täydellinen tuollaisena''.
Mutta puhun vain tyhjille korville ja jääräpäisille ajattelutavalle.. Enkä voi muodostaa sanoista ilkeitä lauseita enkä liian kannustavia jatkamaan vääriä elämäntapoja.
Mietin mistä kaikki on saanut alkunsa. Miksi suurinosa nuorisosta pohdiskelee vain ympärysmittojaan, vaikka mielummin voisivat viettää tasapainoista elämää positiivisesti haaveillen ja haaveita täyttäen. En ole vieläkään keksinyt vastausta, mutta toivoisin jonkun vielä keksivän sen vaikka minun puolestani. Tiedän, ettei se ole helppoa.
Koska vääristyneet ajatukset omasta navasta on saatava karsittua.
Ja koska minä välitän vain niin paljon ihmisistä että toivoisin kaiken olevan hyvin.
pitäkää huoli läheisistänne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti