Mummi oli aikoinaan oikeassa...

...Kun sanoi, että sun pitää Laura rasvata ihosi joka ilta suihkun jäljiltä. Tai kun tehdessään tonnikalasalaattia totesi, että kananmuna kuuluu sen salaatin joukkoon. Ja vielä silloinkin, kuin muistutti minua siitä, että ''Älä kirppu kulta sano koskaan 'en koskaan', kun et koskaan tiedä mitä koskaan tuletkaan tekemään''.

Kaivoin edeltävällä viikolla pitkästä aikaa vanhat valokuva-albumit esiin vaatehuoneen viimeisestä kulmasta. Välillä on lupa sallia itselleen unohtaa nykypäivä ja ponnahtaa takaisin lapsuuden iloisiin muistoihin. Etenkin herätellä itsessään yllämainittuja elämän faktoja, että miten oikeassa se rakas mummi olikaan kun kouli meikäläisen kaltaisesta tuuliviiristä tälläisen nuoren. Näitä muistellessa vaipuu hetkeksi surun puoleisiin tunteisiin, jolloinka toivoisi kyseisen ihmisen olevan näkemässä, mitä kaikkea sitä onkaan lapsuuden kultamuistoilta otettu opikseen. Miten minäkin lisään salaattiin kananmunaa, miten rasvaan kuivaa ihoani illalla suihkun jälkeen ja ennenkaikkea; miten olen tosissaan joutunut peruumaan vain hetki sitten sanotut sanani. Monet rakkaat ystävät voivat nostaa kättä ilmaan sen puolesta, kun ovat kuulleet miten tämä neiti uhkaa elävänsä koko ikänsä keskittyen vain uran luomiseen ja jättäen kaikennäköiset sulhasehdokkaat täysin taka-alalle. Mut eihän siihen tarvita kuin yksi sulhas, joka totaalisesti vie maton alta näinkin tasapainoiselta naiselta, niin puheita saa olla peruumassa. Eikä meikäläistä yhtään haittaa, että mummi piru vie oli aikoinaan taas kerran oikeassa.

Mulla on takana mieletön viikonloppu. Sain tuon paremman puoliskon kurvaamaan monen sadan kilometrin päästä luokseni viettämään rallihenkistä viikonloppua. Perjantai päiväkin alkoi kirjaimellisesti kaasu pohjassa, kun sain istuttaa jäbändeeruksen ihka aidon BMW ralliauton kyytiin ja kärpänen tais purasta ennenkuin olin lyönyt oven kiinni. Lauantai päivä jatkettiin samoissa merkeissä; paleltiin kimpassa Jämsän F-Cupin penkoilla, katteltiin rallia aina purkuautoon asti ja herra sulatteli varpaitaan kohtalotovereiden kanssa nuotion ääressä. Siinä samalla kun meikäläinen peuhasi 3v pikku herran kanssa, en voinut olla hymyilemättä - oonpahan vihdoin löytäny miehen joka totaalisesti seisoo mun kanssa räntäsateessa ja näyttää vielä pitävän kyseisestä ajanviettotavasta.

Viikonloppu saatettiin sunnuntaina päätökseen. Herra lähti takaisin kotiinpäin ja itse jäin kotiini, hieman tippa linssissä tottakai. Kaivoin yllä mainitut valokuvat esiin ja hetken surkuttelujen jälkeen päätin ampaista luonnonhelmaan lenkkeilemään ja tuulettamaan ajatuksia. Kyllä urheilu auttaa näissäkin tilanteissa.

Vaikka sitä juuri näissä tilanteissa herättelee ajatuksia siitä, miten hienoa olisi saada näyttää mummille, että ''katoppa miten mä teen asiat nykyään; samallatavalla kun säkin teit mun lapsuudessa'', se ei valitettavasti ole mahdollista. Mut tällä meikäläisen sykkeellä; aika kultaa muistot ja elämä vie mennessään. Ja jos jollakulla on tarpeita päästä hieman jaloilleen niin meikäläinen voi jakaa puolet menoistaan toisten aikatauluihin. Kyllä 

se vaan niinkin on, että kun elämä vie niin antaa sen viedä. Kaikesta muistelusta huolimatta, meikäläisen elämä tuulettaa vahvasti siellä 10+ yläpuolella. Kaikki on vaan niin perkeleen kivasti.  :)

We'd spend the whole weekend lying in our own dirt, I was just so happy in your boxers and your t-shirt

Vähän väsyneitä fiiliksiä viime ajoilta! Takana on ensimmäisen RSJM skaban osakilpailu viikonloppu, josta kotiintuotiin 3.sija ja hieman huono maku. Jos joku teistä sattuu kattelemaan aikoja netistä, niin ne ovat luultavasti vieläkin väärin siellä joidenkin osalta. Mutta meidän ajat alkoivat viimein olemaan balanssissa. Kisassa jännitettiin, tehtiin kartturivaihdos Retukan sairastumisen vuoksi ja ajettiin viimisellä pätkällä puskaankin, mutta pääsiin onneksi helposti jatkamaan, vaikka aikaa kuluikin. Tässä parin päivän aikana kun on analysoinut omaa suoritustaan, niin kovin tyytyväinen en ole! Mutta jätänpä ne fiilarit itselleni ja tiedän, mitä lähden parantamaan seuraavaan kisaan, joka onkin jo muutaman viikon kuluttua Vieremällä.

Skabailujen lisäksi on koulussa ollu matikan preliä ja kasa rästihommia. Tällä viikolla vielä töiden palautusta, kokeita jne.. Pitkä viikko tulossa koulun puolella, vaikka jo melkein puolessa välissä mennään! Oon tosi loppu kaikinpuolin tän lukion kanssa, varmasti ymmärrettävää jos kolme vuotta talsit sonnassa ja huonossa menestyksessä ja sen pohjalta lähdet tekemään jonkinmoista loppukiriä, että vuoden päästä voisi totaalisesti huokaista suurella helpotuksella ja lähteä etsimään päättärimekkoa. No, onneksi siihen on vielä aikaa, eikä tässä voi syyttää kuin itseään. Jos joku, joka pohtii tulevaisuuden suunnitelmia / jatkokouluttautumista lukee tätä mun tekstiä, niin kokemuksen pohjalta vinkkiä; myös opiskeluun kannattaa paneutua TÄYSILLÄ! Tässä vaiheessa lukiouraa ei paljon loppukirit auta, vaan työ pitää tehdä alusta asti kunnolla. Tsemppiä kaikille kirjoituksiin!

Kaiken päätteeksi on kuitenkin ihana olla taas omassa kodissa; jääkaapissa on kaikkea mulle sopivaa ruokaa, vaatteet löytyy vaatekaapista ja omassa sängyssä vaan nukkuu niin hyvin! Ei siinä, ettenkö voisi olla vastustamatta jonkun muun valmistavaa ruokaa, mutta itse kun tekee niin tietää tarkalleen mitä raaka-aineita käyttää, hedelmäkorista löytyy aina oikeita hedelmiä ja raejuusto on sitä omaa suosikkia, eli rasvatonta. Ja sekin on iso plussa, ettei vaatteita tarvi penkoa matkalaukun viimisestä nurkasta vaan ne on kaikki silitettyinä ja järjestyksessä omassa kaapissa.

Arki rullailee kovaa kyytiä eteenpäin kaiken tohinan kanssa, pyritään nauttimaan jokaisesta hetkestä, myös siitä, että meikäläisen pitää nyt kiiruhtaa töihin kaupan kassalle, jotta saa pidettyä ton jääkaapin sisällön balanssissa. Tästä viikosta kun taas selvii, niin viikonloppuna kaikki palkitaan.  Ihan vaan sellai, että toi toinen arjen sankari tulee tänne mun luokse koko viikonlopuksi ja se jos joku on maailman parasta! <3 i="">

STRONG IS A NEW SKINNY

Tahdot tulla ja mennä
Tahdot olla vapaa
Kun ei koskaan voi tietää kenet huomenna tapaa
Haluut matkustella
Nähdä Australian
Elämä on lyhyt
Aika loppuu pian

Aamubrunssia, tyttöjen juttuja ja keskenään hihittämistä. Jatkamista siitä, mihin tovi sitten jäätiin ja lisää brunssia ääntä kohden. Hetken mielijohteesta kuntosaliharjoittelun kuivaharjoittelua keskellä olohuonetta ja yhteen ääneen tokaisemista, että ''lähdetäänpä salille''. Kaverilta lainaan äijä shortseja ja t-paitaa, vettä pulloon ja salille yhtä matkaa. Yhteinen harjoittelu kesti yhteensä 1,5h jonka aikana ehti käymään itse kunkin lihaksen läpi ja opetettua molemmin puolin uusia kikkoja ja liikkeitä. Ai että, mikä päivä.

Viime aikoina blogitekstit ovat olleet aika ailahtelevaisia. On ollut melkosta kiukunpurkua sekä vastapainona tekstiä joka pursuu täydellisyyttä. Kieltämättä meikäläinen on ollut alkuvuonna aika uupunut, ihan kaikkeen.  Purkasin pahaa oloa lähimmäisiin, välttelin uusia kontakteja ja tein pakosta kaiken vaadittavan. Jaksoin toki myös hymyillä tilanteen sitä vaatiessa, mutta yksinäiset illat sai silmäkulmat kostumaan. Elämässä oli vaan niin helkkaristi sisältöä, mistä kaikesta koitin kaksin käsin pitää kii. Haalin totaalisesti liikaa aikatauluja.

..Kunnes yhtenä iltana sain puhelun valmentajaltani, joka tosiaan muistutti ihmisen voimien rajallisuudesta ja siitä, että tämän kaltaisessa elämäntilanteessa pitää tehdä valintoja kaikkien arvokkaiden asioiden välillä.  Puhelun jälkeen kipitin lipastolle, kaivoin esiin uuden teinipäiväkirjan & kynän ja listasin konkreettisesti top listoja niin hyvien, kuin huonompienkin asioiden puitteissa. Repäsin vihosta kyseiset sivut irti, teippasin ne jääkaapin oveeni ja toistin saman tekstin uudestaan kalenterin väliin. Joskus ongelmat tosiaankin ratkeavat, kun ne myöntää itselleen ja pohtii niitä. Että mitäpä jos helpottaisi omaa taakkaansa kun jättää sen stressaamisen niistä sängyn alla makaavista pölypalloista. Tai mitäpä jos lopettaa sen ongelmien välttelyn ja ottaa puhelimen kauniiseen käteen, soittaa ja selittää. Aika monta asiaa sain nopeasti ratkaistua, kun tartuin
vastuuseen.

Tänään myös totaalisesti tajusin, miksi yksinäinen saliharjoittelu on tuntunut välillä hyvinkin ylitsepääsemättömältä. Treenin jälkeen on jäänyt sellainen ''haahuilu fiilis''. Välillä ei oikeen edes muistanut, että ''mitä mä mahdoin juuri tehdä tunnin verran'' ja kesken treenin rupesi pohtimaan, että ''onkos näitä hauiskääntöjä tehty nyt 10 vai 30''. Ehkä kyse oli juuri siitä, että suoritin treenin täydellisessä koomassa - koska oli pakko. Kauhealla kiireellä oli pakko mennä, oli pakko tehdä ja pakko kehittyä. Unohdin tarkastella asiaa siltä näkökulmalta, että miksi teen ja miksi itse haluan asioita tehdä. Mielestäni minun piti yhtäkkiä olla viikossa kuin bodyfitness malli ja parempi kuin joku muu. Valitettavasti se ei taida toimia nousujohteisessa ja pitkänkaavan mukaisella harjoitussuunnitelmalla. Melkeenpä voisin taas todeta, että vajaan kuukauden treenaamiset on kuin kankkulan kaivoon heitettyä materiaalia.

Mutta nostin ongelman esiin. Ja tällä viikolla olen ratkaissut kyseisen vaivan. Mitäpä jos tosiankin ottaa välillä sen kaverin mukaan ja menee ajan kanssa nauttimaan polttavasta yhteistreenistä. Tai jos treenin ajaksi jättää sinne salireppuun ne mieltä painavat murheet ja keskittyy suorittamaan 100% tekemistään. Eiköhän niitä tuloksia sillä ala tulemaan lisää, sillä koon pienemmät farkut jouduin jo hommaamaan taas. Hyvää lisäpotkua tälle hyvän itsetunnon metsästykselle :-)

Kesään mennessä saa tuo parempi puolisko roikkua mun haukkarissa, eikä toisinpäin .

Dadadam damdadam - vapaapäivä ei tänään stressii ny, kaikki messii ny 8)

Harvinaista herkkua herätä aamutuimaan lämpimän peiton alta, potkia parempi puolisko suukkojen kera ylös ja molempien tiet erkanevat kohti omia velvollisuuksia. Matkan varrelta bensaa tankkiin ja kahvia kuljettajalle, kotiin kamojen vaihtoon ja samalla sykkeellä kohti kuntosalia. Omaksi onnekseni vielä kylän muut raudan kurittajat taisivat olla työntouhussa, sillä punttisali ammotti tyhjyyttään. Otin tilanteen haltuun, heitin musiikit täysille ja polkasin kunnon rääkin käyntiin. Yli tunnin puhisemisen jälkeen löysin itseni venyttelemästä keskeltä salin lattiaa ja viimisillä voimilla sain puserrettua kunnon voittajan hymyn huulille. Perhana, että ihminen oppii kaipaamaan tollaista kunnon uupumuksen tunnettakin.

Salin jälkeen askelta kevyesti kohti kotia, koiran ulkoiluttamista, hitaasti nauttien palauttavaa aamiaista sekä tietokoneen kanssa surffailua. Sähköposteja, facebookkia ja mikä parasta; tänne blogin pariin kirjoittelemaan kuulumisia. Pikkuvelikin saapui koulusta kotiin ja saatiin vietettyä hetki laatuaikaa ihan kahden kesken! Päivä jatkuu suurinpiirtein samalla skaalalla, ystävän kanssa kahvittelua, nipinnapin potkupuvusta ulos kasvaneen muksun perässä juoksemista ja sen sellaista kiireetöntä oleskelua ja akkujen lataamista.

Sillä onhan tässä muutama viikko todentotta menty tukkaputkella, käytiin valloittamassa Tunturin reittejä, sairastin mahatautia ja kilpurillakin on päästy kurvaaman. Motorsport elämä verottaa kyllä olennaisesti näillä perhanan pitkillä välimatkoillaan, kun siirtyminen paikasta A -> paikkaan B saattaa kestää sen 11h. Sen ympärille kun yrittää luoda täydellistä treenipäiväkirjaa ja kaikin parhain tavoin valmistutua koulun asettamiin
haasteisiin niin epäilemättäkin stressisuoni saattaa paisua kohtalokkaan isoksi. Sen vuoksi en pistä ollenkaan
pahakseni tälläistä viikon etätyöskentelyä kaikista askareista. Enkä pistä pahakseni, että viikonlopun
ekoihin SM-skaboihin saa ladata akkuja ihan täydellä teholla!

Eli toisinsanoen, aina välillä pitää herätä tukkaputkella juoksemisen kaamoksesta ja todeta itselleen, että elämä on vaan niin perhanan ihanaa kaikinpuolin. Ja että näissä aikatauluissa on perhanan monta hyvää juttua, mitä kaikkea olen joskus haaveillut pääseväni tekemään ja nyt ne on ihan käsilläni. Pitääpi ottaa ihan tavaksi nostaa katse maasta ja vilkuilla ympäriinsä kaiken kiireen keskellä. Jää muuten huomaamatta, mitä kaikkea arvokasta olenkaan ympärilleni jo saanut :)

Ihanaa, ihanaa viikkoa kaikille!

Ymmärräthän varmasti että täs on kaikki mihin tuun koskaan pystymään, tekemällä musta ei saa mitää parempaa, jalompaa.

Ai mistäkö huomaa meikäläisen stressin tason? Kertoisikohan ylimääräiset vatsakivut, unettomat yöt ja ailahteleva mieli. Muutamat ovat saattaneet bongata minut juoksemassa aamulenkkiä puoli koomassa aamuvarhain kylän raitilla, osa saattaa lukea facebookin tilapäivityksistä milloin on iltalenkki kustantanut 50e kun avaimet ovat jääneet kotiin. Lähipiiri tietää puukosta joka kiertää jossain navan alapuolella. Iso huoh.

On hyvinkin minun tapaistani vetää asiat hieman yli. On kiva haalia aikatauluja ja yrittää asettaa tavoitteita - asettaa näin itsensä koville. Pienen paineen alla työskentely on potentiaalisempaa, kun lorvivat aikataulut ja ylenpaattinen aika, jolloinka on varaa siirrellä asioita tuonnemmaks, kunnes huomaa viime tipan olevan käsillä. Meikäläisen otsaan on leimattu se surullisen kuuluisa slougani; ''mitä tekisinkään ilman viime tippaa''.

Mutta jos ote alkaa lipsumaan, antaakin hetken aikaa asioille niin pulassa ollaan. Viime tippa koituu kohtaloksi kun rästikasa kipuaa tytön yläpuolelle. Päivät ja viikot vierähtää hetkessä ohi ja eräpäivät lähestyy. Uusi vuosi vaihtui kuin pyrähdyksestä ja vielä hetki sitten oli aikaa nautiskella ja ihmetellä, ennenkuin piti tarttua tuumasta toimeen. Nyt ollaankin jo siinä tilanteessa, että tuumasta toimeen pitäisi olla osa menneisyyttä ja loppurutistuksen häämöttää monissakin asioissa.

Mikäpä siinä kun latasee monta sataa kilometriä treeniä viikkoon, käy nuotittamassa, juoksee aamuöisin tai iltamyöhään lenkkiä, tuijottelee YO-kirjotuksiin luettavia kirjoja ja kokee kaikenlaisia Deja Vuita siitä, että mitä pitäisi tehdä.. Pyykit kasaantuu, laskut erääntyy, pölypallot tunkeilee. Työvuorojakin oon koittanut napsia eri rakoihin, jotta sais laskut ja muut menot aina kustannettua. Peilin edessä kun tuijottelee niin treenin puute tuntuu pursuavan yli äyräiden ja itsetunto laskee kun lehmän häntä. Ainoa oloa viihdyttävä asu löytyy kollareista ja naama on kuin ruton jäljiltä; hormoonit hyrrää ylikierroksilla ja otsasuonetkin taitaa olla koholla. Unohtamatta tummia silmänalusia jotka antaa osviittaa niistä unettomista öistä.

...Ja näkyy se levon puute hieman mielialassakin. Kotona pieniä vastoinkäymisiä vaatekaapin sisällön kanssa niin itkuahan siinä piti vääntää. ''perkele kun ei mikään suju!'' Ja vain hetken päästä saatan hieman naurahtaa omaa turhautumistani. Kyllä naisena olo on välillä vaan todella vaikeaa.

Sainpahan suurempia höyryjä päästeltyä. Jatkan noidankehän pyörittelyä ja tänään eritoten kodin pyörittämistä. Huomen aamulla lisää treeniä, ajoa ja illaksi kotiin. Hammasta purren tästä selvitään.

Älä uneksi elämääsi, vaan elä unelmaasi!

Kiitettävän lyhyt otsikko kuvaa kulunutta viikkoani. Mikäpä parempaa kuin pakata etelässä kimpsut ja kampsut kyytiin ja asettaa nokka kohti pohjoista. Edes ikuisuudelta kuulostava ajomatka ei tuntunut pahalta, vaan eteni nopeasti näpräten puhelinta, surffaten netissä ja jauhaten purukumia. Nykyajan teknologia on pelastanut meikäläisen monen monta reissua.

Perille päästyä meitä odotti juuri se, minkä arvasin; hyvään valmennusporukkaan kuuluu hyvät valmentajat, innokkaat oppijat ja loistava huoltopoppoo. Lunta, sopivasti pakkasta ja piikkirenkaat esiin. Harjoittelupaikat ovat aivan mielettömän upeita; on tilaa ja mahdollisuus tyrkätä limitillä ja oikeasti kokeilla omia rajojaan. Todeta myöskin se, ettei vastaheitto v-autolla risteykseen lähestyessä välttämättä ole nopein ja ulostulo jää tällätavoin nollaksi.

Erinäköisten ajokilometrien jälkeen ehtisi tapahtua paljon muutakin. Aamulenkit aamuvarhain, kaksi ihka elävää poroa, maatilan yhteiset illalliset ja lämmittelyt kodassa sulatti tämän likan sydämen. Nuotituksessa ja siirtymillä piti oikein todenteolla ihastella tunturin kauneutta ja ollaan Reetan kanssa muutenkin kirjaimellisesti varsinaisia ikkuna ihastelijoita. Jollei oo sympaattisia taloja, niin sitten on upeet maisemat. Kaikki käy mitä ihastella! Kaiken toiminnan ja toteuttamisen yhteydessä jostain saattaa yhtäkkiä kuulua ''aeva mielevikast läpändeerii! Saa käyttää, mut ei ol pakko!''. Jollei muuten, niin mun ja Retukan kyydissä saattaa hymy nousta huulille totisellakin matkustajalla. ''ÄN, YY.. Eiku! 5,4,3,2,1.. AJA! hihihihi..''

Näin kuin kulutin viikkoni, todellakin asioita pohtien ja teknillisesti ajoon panostaen; kokonaisuudessa jäätiin plussan puolelle vahvasti. Peilinkotelo on jossain puun viereisessä penkassa, vaikka luulin sen lentäneen pakalla seisseen ''kuvaajan'' päähän. Mutta muuten on autokin ehjänä trailerissa. Varpaat alkaa sulamaan viikon jäljiltä ja hieman uni painaa monen päivän puuhastelun ja aikaisten aamujen jäljiltä. Vaikka olisin voinut jäädä pohjoiseen vielä pitkäksikin aikaa, on kiva päästä taas kotiinkin. Etelään tsekkailemaan loskaa ja ensiviikolla oma sänky, oma koti ja tutut treenitiet.

Ja jollei muuta, niin oman kullan kainaloon.

uuden vuoden uusia kujeita

Aika tulla ilmoittamaan, että hengissä ollaan. Hiljaisuus blogin puolella on luultavasti antanut viitteitä siitä, että koneen ääressä ei oo tullu lorvittua. Loma on mennyt kuin siivillä ohi; kertakaikkisesti löin kalenterin laukun pohjalle ja nautin joulunpyhistä, läheisistä ja hetkistä, jolloin hulina ja hyvä fiilis veivät mennessään. Käperryin kullan kainaloon tilanteen sitä vaatiessa, lahjapaperit rapisten avasin innokkaana paketteja, söin jouluruokaa niin paljon että vatsaan koski ja heitin villasukat jalkaan kun palelsi. Ai että, mitä lomailua - unohtamatta treenaamista, tämän vuoden asioiden hoitamista sekä hetkellisiä turhautumisia ja itkupotkuraivareita, kun ei vaan yksinkertaisesti oikein sujunut. Kaikesta huolimatta hymy pysyy huulilla, vaikka lomaa on enää muutama päivä jäljellä ja aikatauluja olis noin about 100 kpl + asioita, mitä pitää vielä hoitaa.

Jollaintavalla tällähetkellä fiilikset on aika haikeat. Elämässä menee vaan niin perhanan hyvin, että pienikin vastoinkäyminen saattaa tuntua hieman ylitsepääsemättömältä. Tai sanoisinko, että menettämisen pelko. Mitäpä jos nyt tytön lähtiessä matkaan, matto kotipäässä vedetäänkin alta ja takaisin tullessa mua ei odotetakkaan. Tai entäpä toistepäin; jos mun matkani päässä ei olekkaan sitä, mitä mä odotan ja toivon. Tässä on tehty nyt niin helkkaristi töitä, että epäonnea en halua matkani varrelle. Menestyksen jano, tavoitteiden saavuttaminen.. Ne ovat asioita, jotka ovat päällimmäisenä meikäläisen mielessä. Niiden saavuttaminen on henkireikä, pakottava tarve - elämänjano.
Luoja miten syntejä syviä tytön mielessä on viime aikoina liikkunutkaan.

Viime aikoina olen käynyt myös ajamassa ja nuotittamassa kartturini kanssa. Pohdittiin yhdessä meidän kauden tavoitteita ja ollaan onneksi samoilla linjoilla, mitä me tältä kaudelta tahdotaan. Me molemmat ollaan aherrettu tosissaan ja valmistauduttu tähän kauteen, joten kaikinpuolin ollaan hyvinkin luottavaisin mielin vastaanottamassa tulevaisuutta. Me ollaan iskussa, auto on iskussa ja tiimi toimii kokonaisuudesssa - mitäpä muuta tähän matkalle tarvitaan? Ehkä ripaus onnea ja kuskin kaasujalan oikeaa asentoa. Mutta en yhtään epäile, etteikö nekään ois balanssissa.

Että kaikenlaista tällästä näihin päiviin. En oo varma, että heittäiskö kunnon lökövaihteen päälle ja palais takaisin peiton alle miettimään, että jos kello pysähtyis hetkeksi eikä kiiruhtais niin nopeasti kohti tulevaa työsarkaa. Tai sitten teen juuri toistepäin; painan salille kurittamaan rautaa ja karkaan koiran kanssa pitkälle lenkille tonne loskaan. Pohditaan sitten jossain vaiheessa lisää ensiviikkoa, niitä helkkarin kirjotuksia, TS:n toimittajan tapaamista, laskuja ja ton meikäläisen paremman puoliskon hellimistä.

Juttuvinkkinä vielä, että meidän tiimin nettisivut on avattu. Käy kurkkaamassa osoitteessa: www.vagmotorsport.fi

Kytkintä ylös ja avoimin mielin kohti tulevaa. Tästä taustamusaa antamaan potkua tähän mun raivopäiselle asenteelle.

http://youtu.be/XYgSHOWNE0M