Ei tarvitse olla uransa huipulla, jotta voi määritellä itsensä huippu-urheilijaksi. Riittää, kun tekemäsi työ ja asenteesi johtaa sinut urasi huipulle.

Eilen vietettiin niin sanottua ''suurien mietteiden päivää''. Olimme palaverissa, jossa itse kullakin urheilijalla taisi jalat tutista pöydän alla, kun keskustelimme asioista niiden oikeilla nimillä. Miksi me olemme täällä, mitkä on niitä asioita jotka saa meidät aamulla punnertamaan itsemme sängystä ylös ja miksi haluamme tätä näin paljon?
Vaikka itselleni vastaukset olivatkin selviä, voinen myöntää, että piston sydämessäni tunsin, kun aamutreenit olivat tiistailta jääneet välistä muista syistä, mutta onneksi illalla sain korvattua ja omantunnon takaisin kohdilleen..

Muistan sen hetken, jolloin ensikertaa tulin koko koulun pihaan ja haastatteluun, miksi tänne haluaisin. Meillä jokaisella on ollut jo silloin tavoitteemme miksi olemme tänne hakeneet, ja niiden tavoitteiden ansiosta olemme myöskin sisään päässeet. Mutta itse voin käsisydämellä myöntää, että tavoitteet ovat muuttuneet. Ja mikä parasta; ne ovat muuttuneet korkeammalle, lähemmäksi unelmaa, sillä sen aikaiset tavoitteet jotka haastattelussa ovat olleet ''korkeammalla'', ovatkin jo nykyään muutaman askeleen lähenpänä, ehkä jo lähitulevaisuudessa. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, on kehitystä siis tapahtunut. Ja sehän vasta antaakin lisää potkua persuksiin painamaan yhä kovempaa ja kovempaa, jotta menestyksen tikapuissa noustaisiin korkeammalle. Jotta olisin huippu-urheilija.

Täysin mutkaton ei tie tietenkään ole ollut, eikä se helpommaksi muutu ollenkaan. Voinen sanoa, että vaikeampaa tulee näillä portailla olemaan, kuin aamusen treenin jäisissä hautausmaan portaissa. Vaikka tiettyä kehitystä on tapahtunut, olen vasta ihan alkumetreillä kaiken tämän kanssa. Ja omalla tavallaan sekin on inhottavaa, kun mikään ei tapahdu hetkessä. Onneksi oma tahto ja selkäranka on niitä asioita, jotka paukuttavat meikäläiseen lisää vauhtia, tietynlaista puhtia, jotta saavutan lähitulevaisuuden tavoitteet & olen lähenpänä kaukaisia haaveita. Ero unelmien, tavoitteiden ja haaveiden suhteen on kuitenkin loppujen lopuksi suhteellisen pieni, mutta yksi asia on varma. Mitään niistä ei saavuta ilman todellista työntekoa. Eikä tämä urheilijan ammatti kovinkaan helppo työsarka ole. Ja muistuttaakseni meitä urheiluvalmennuksen nuoria; eihän meistä kukaan aio jäädä vain haaveilemaan saavutuksista, vaan mehän myöskin saavutamme ne?

Mikään ei ole siis välttämättä mahdotonta, kenties vain hieman hankalan matkan päässä. Oikeanlainen sisu ja asenne kyllä antaa ponnistuksia ja ilmaa siipien alle. Ja ennenkaikkea: positiivisuus! Tässä ja nyt, näissä vuosissa, on varmaankin monenkin asian ratkaisu tulevaisuuteen; se pitää oivaltaa vaan heti, ja ottaa siitä kaikki irti. Kaikki apu tarvittavaan fysiikka-, laji- tai kouluopiskeluissa on käsiemme ulottuvilla, mikäli oikeasti sitä haluamme. Ja meikäläinen ainakin nostaa kätensä pystyyn tässäkin vaiheessa; mä haluan!

En välttämättä haluaisi, mutta taidan silti hieman olla nokka pystyssä, koska onnellisuus tästä mahdollisuudesta paistaa meikäläisestä varmaankin kilsojen päähän. Kenties mä olen tämän alkuvuoden vain sulatellut asiaa itseni kanssa, mutta nyt taidan riuhtasta todellisen harson päältäni ja ylpeänä kertoa, että elämä on suhteellisen onnistunutta ja siistiä, vaikka veri & räkä maistuu suussa treenien jälkeen ja mun ''lettipäinen urheilija'' stereotypia on vielä pikkasen hukassa hiusten lyhkäsyyden vuoksi. Kaikki ihmiset täällä valmennuksessa ja valmentajat ovat huippuja, vaikka miespuoliset koutsit ei välttämättä ihan huippu-urheilijoita! (jäniskevennys hehe) Joten miksipäs ei itse kukin nautittaisi mahdollisuudestamme ja oltaisiin ylpeitä siitä, mitä ollaan saavutettu ja ylpeydellä kohdataan ne saavutukset, jotka tulevaisuudessa ovat meitä vastassa?

Meikäläinen ainakin luottaa jokaisen valmennettavan kykyihin ihan todenteolla, vieläkun puristetaan asenteella loput niin hyvää tulee, ihan varmasti!

urheilullista keskiviikkoa kaikille :-)
- LS -