On aivan super ihanaa huomata omissa ystävissäni, kuinka he hehkuvat sitä tiettyä onnellisuutta, koska ovat löytäneet toisen ihmisen kanssa yhteisen tien ja suunnittelevat tulevaisuutta. Valitettavasti myös tässä iässä ne ''ikuiset rakkaustarinat'' eivät menneetkään mutkitta ja joidenkin tiet päättyvät nopeammin, kuin kukaan kuvittelikaan. Silloin meitä ystäviä, jotka kellon- tai vuodenajasta riippumatta olemme puhelimen päässä tai konkreettisesti vieressä tukemassa tarvitaan. Ja meikäläinen on ainakin tämän hoitanut kunnialla!
Ehkäpä en kuitenkaan ole paras neuvomaan ongelmien kanssa (eikä kyllä paras ystäväni Roosakaan siinä kovinkaan taitava ole...), mutta mikä neuvo muka oikeasti koskaan on toiminutkaan? Jokaisen pariskunnan suhde sisältää mitä luultavamin miljoonia 'salaisia' asioita, joista meillä ystävillä ei ole harmainta hajuakaan eikä välttämättä neuvomme konkreettisesti tee muutakuin pahaa. Tämän voisin alleviivata myös omalta osaltani; vaikka paljon tuleekin sille parhaalle ystävälle puhuttua ja vuodatettua, niin usein jää silti salaisuudet kertomatta. Täytyyhän sille kumppanillekkin olla lojaali ja uskollinen.
Joskus tulee minunkin elämässäni eteen tilanteita, jolloin ei oikein keksi sopivia sanoja kuvaamaan omia fiiliksiä, saatika muutenkaan rohkeutta kertomaan asioista suoraan hänelle, jolle haluaisin sanoa miljoonia asioita. Vaikka olemus hehkuukin täydellistä itsevarmuutta, on tietyt tapaukset meikäläisen menneisyydessä vetäny arvet ''syvälle sisimpään'' ja kaikenlaisissa rakkausasioissa voinen myöntää, että mä pelkään aivan helkkarista. Enkä edes enään osaa heittäytyä vain tunteiden armoille, eikä minun kuulukkaan. Ehkäpä sen vuoksi on helppo pönkittää omaa luottoaan itseensä tekemällä kotona miesten hommia, kuten vähän remontoida & asentaa, sekä rauhassa keskittyä omaan uraan, niin ei tarvitse toisen aikatauluja värittää omilla kuvillaan.
Rakkaudessa on aina vähän hulluutta, mutta niin on hulluudessakin aina vähän järkeä.
Niin tai näin, tämmöisissä asioissa ei kai koskaan ole järkeä, mutta kuuluuko edes? Onko tunteissa järkeä, onko järjelliset tunteet suoraan sydämestä? Vai meneekö nyrkkisääntö vain niin että tunteiden kanssa on oltava järkevä? Miksi ei silti pysty hallitsemaan järjellä tunteita, unohtamaan ja hautamaan ne syvälle uumeniin ja jatkamaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Minkä vuoksi käyn edes tätä ajatustyötä läpi, jos nämä asiat voisivat hoitua järjen kanssa? Kuka helkkari on edes keksinyt stereotypian että täällä pitäisi olla pariskuntina ja ilman toista ei välttämättä selviäkkään tulevaisuudesta. Onko unelmien saavuttaminen yksin yhtä hauskaa, kuin toinen rinnallaan?
Yksi tärkeimmistä matkoista, jonka ihminen voi tehdä, on mennä toista puolitiehen vastaan.
Mitäpä jos jokainen ottaisi tässäkin asiassa suhteellisen toimivan taktiikan; olemalla onnellinen näin kun asiat ovat nyt, olet sitten parisuhteessa tai et. Oman onnen löytäminen saattaa olla aivan nenän edessäsi, sitä ei vain välttämättä huomaa jos surkuttelee kohtaloaan. Eipä tänne kukaan ole koskaan yksin jäänyt :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti