pelko persuksissa kohti tulevaisuutta, vai miten?

Pakkohan se oli omaa uteliaisuuttaan kuunnella meikäläisen radiolähetys myös itse nettiradion kautta. Koulussa ruotsin tunnilla, oveluuttani käyttäen, sain korvanapin viritettyä hupun alle piiloon ja naureskelin yksinäni jutuilleni. Minä radiossa kuulosti omiin korviini aika tyhmältä. Toisaalta, pelonsekaisin tunteiden jälkeen huomasin, ettei jutut välttämättä ihan huonoja ollutkaan. Kieltämättä, ehkäpä niistä koulun aamunavauksista on ollut hyötyä.

Jutut radiolähetyksessä vaikutti ihmeellisin helpoilta. Jopa itselleni tuli sellainen varma olo siitä, että minusta taitaa oikeasti olla tähän. Takaraivossa on meinaan jonkin aikaa jo kummitellut tunne, että mitäpä jos kaikki jonakin päivänä kaatuukin? Mitä minusta silloin tulee? Olen usein näiden mietteiden kanssa todella ''yksin''. Ajatukset menevät niin solmuun, että hetken mietittyäni, en oikein itsekkään tiedä mitä tässä ollaan tekemässä. Saatika, että mistä kaikki ajatukset ovat edes lähteneet liikkeelle. Totuushan on, että eihän menestys ja tavoitteiden saavutus tällä uralla ole aina vain kiinni sinusta itsestään. Mukaan tulee varmasti mahtumaan monia vastoinkäymisiä ja nujertavia tunteita, mutta ennenkaikkea; helvetisti työtä. Ja vielä hieman lisää sitä työtä. Työn teolla en tarkoita vain fysiikkaharjoittelua ja ajoa, vaan ehdottomasti myös kaikki suhdetyö, yhteistyökumppaneiden keruu ja itsensä ''myyminen'' maailmalle. Jotta jostainkautta joku vaikutusvaltainen saisi aavistuksen minun tekemästä työstä ja kiinnostuisi. Tosin, ennen kuin kenenkään kiinnostus herää, on tarkoitus saavuttaa niitä näyttöjä, joilla uralla eteenpäin mennään. Faktahan on, että puhujia on monia - mutta todelliset saavuttajat ovat vähässä. Eikä huipulle pääsy todellakaan ole helppoa. Ei edes silloin, vaikka suunnitelmat olisi valmiina.

Kuka tietää, jos esimerkiksi sattuukin jotain sellaista, jolloin kaikki tekemä työ menisikin hukkaan yhden vastoinkäymisen myötä. Mitä minusta sitten tulee, vai tuleeko kenties mitään? Ennenkaikkea, tuleeko minusta sitä mitä haluan, vaikka tekisinkin kaiken oikein?

Se ei pelaa joka pelkää, sanoi hyvä ystäväni niihin aikoihin, kun mietin tulevaisuuttani. Lähteäkkö suuren haasteen pariin ja jättää kirjaimellisesti kaikki muu. Olen edelleen kiitollisuuden velassa ystävälleni noista sanoista. Sillä vaikka turpaan on otettu ja muutamat raivoparut väännetty, en päivääkään menisi vaihtamaan. En oikeastaan mistään sattuneista ja tapahtuneista asioista, jotka ovat vaatineet nopeaa päätöksentekoa ja eräänlaista hullunkurisuutta. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voinen todeta, että elämässä pitää uskaltautua hypätä välillä tuntemattomankin matkaan; eniten opettaa ne tilanteet, jotka ovat täysin vieraita & joissa ollaan melko yksin. Kokemukset ovat niitä, jotka matkamme varrella opettavat eniten.

Suoraan sanottuna, olen kiitollisuuden velassa monelle ihmiselle ja monista asioista. Välillä kun tuntuu olevan hirveän yksin päätösten kanssa, on aina 1kpl ihanuus + ystävät joille voi soittaa ja fiilikset nousevat kuin ihmiset upciderin mainoksessa kattoon. Meikäläisen päivät ovat pitkiä ja raskaita, mutta silti jaksan olla yhtä hymyä. Nyt myönnän ja pyydän anteeksi, että viime aikoina olen kiukutellut vain sen vuoksi, että yhtenä päivänä huomasin miettiväni, ''miten kuuluu olla nyrpeä'' (okei on mulla ollu myös ikävä jotakuta). Typerää, mutta tulipahan taas todistettua, että hymyily ja positiivisuus ovat kyllä paljon kivempia asioita, kuin naama norsunpyllylle vääntäminen. :-D

Näillä fiiliksillä jatkan junamatkustelua kohti turkua ja toivotan hyvää pääsiäistä kaikille ihanille! Nauttikaa munanjahdista & olkaa naiset noitia kerrankin luvan kanssa (<3)

ps. radiojuttuja voi käydä kattomassa osoitteessa; http://www.radiosata.fi/uutiset/paikallisuutiset/ralliautoilija-laura-suvanto-turun-aamun-vieraana/1/46228