suuren surun jälkeen arvostaa taas pientä iloa

Mietin hetken aikaa, että tarviiko mun lisätä sanaakaan enää tähän. Että eikö otsikon muutamat sanat kertonut jo enemmän, kuin erilaiset selitykset tässä postauksessa.
Enpä usko - mutta jollei koko teksti olisi niin epätoivoisen tynkä, on parempi liittää muutamia ajatuksia varjostamaan otsikkoa. 

Kuten se, että vaikka eilinen kolari alastarolla pelästytti minut kanssakilpailijan vuoksi (pelkäsin hänen loukanneen), tieto hänen olevan kunnossa ja onnistunut seuraava kierros nostatti mieleni takaisin korkealle.
    Koulussa ymmärtää itsestäänselvyyden; sen että ystävä on oikeasti mitä parhain. Ei siinä voi kuin hymyillä leveämmin.
Huomasin, että huonot lyijytäytteet tuli vihdoin käytettyä loppuun ja sain avata uuden lyihytäyte purkin, minkä tiedän sisältävän paljon uusia lyijyjä.
    Suurin ilo tuli ehkä siitä, kun mami lähetti viestin että asiat on kunnossa. Voi että olenkaan pelännyt hänen puolestaan, mutta nyt näyttää jo toivottavasti hyvältä.
Tai se, että huomasin pojan päässä liikkuvan jotain muutakin kuin sahanpuruja. Että toisella on ehkä sittenkin sydän paikallaan vaikka välillä saakin sitä vähän etsiskellä. Asiat saattaa sittenkin olla ihan hyvin. Menneisyyden petoket palasivat vain mieleeni ja annoin tunteille liikaa valtaa. Ehkä.

Onko aina välttämättä pakko saavuttaa elämässään jotain konkreettista jottai voi määritellä itsensä olevan onnellinen? Jos elämämme olisi aina vain hohdokasta ja suurta iloa - emme oppisi arvostamaan mitään pientä. Silloihan haluaisi vain enemmän ja enemmän saavuttaakseen onnen ja pienet asiat; kuten toisen kädestä pitäminen, onnistuminen koulussa/harrastuksissa, saadessaan työstään kiitosta.. Eihän kukaan osaisi enää arvostaa mitään sellaista? Niinhän se menee, että mielummin itken jaguaarissa kuin ladassa - mutta jos jaguaarissa itkettää yksinään niin eipä paljon edes penkinlämmitin siinä kohtaa lämmitä.

Että mielummin saavutan onneni ystävien ja ladan kanssa, kun jaguaarin ja penkinlämmittimen