VIIKONLOPPUJA PUPUT

Uskomatonta, mutta sitä kevättä taitaa olla rinnassa myös minullakin. Tajusin eilen, kuinka nukkumaan mennessäni käärin tyynystä nupun viereeni ja hymyillen luin vanhoja viestejäni. Perhoset lennähti volttia mahan pohjassa tietynlaisesta onnesta, mutta hymy hyytyi kun tilannetaju palasi takaisin. Yksinhän siinä kuitenkin vain olin. Niin lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana.. Välillä ikävä saa vahvemmankin ihmisen polvistumaan edessään ja nielemään palan kurkusta. Omaa läheistään, parasta ystävää tai rakkauttaan kaipaa viereen jakamaan ilot ja surut konkreettisesti, eikä vain netti- tai puhelinyhteyksien kautta. Hetket, jolloin "sanoja ei tarvita sekä toisen ajatukset on jo tiedossa" ovat harvassa, kun tulee reissattua uusien ihmisten parissa ympäri maailmaa.
Yksi asia jota kaipaan eniten on sen tärkeimmän ihmisen antamaa voimahalia, konkreettista tunnetta että toinen on lähellä ja välittää. Tai kun ystävä pörröttää hiuksiasi juuri laitettuasi niitä koko aamupäivän nätiksi. Ei siinäkään tilanteessa voi kuin hymyillä ja hieman nipistää toista takaisin kyljestä.

Mutta niinhän se menee, että saavuttaakseen jotain uutta - pitää luopua vanhasta; kaikkea kun ei millään tunnu saavan vaikka kuinka haluaisi. Tämänkin asian kanssa on opittava elämään ja nauttimaan niistä pienistä yhteisistä hetkistä entistä enemmän. Ennenkaikkea säilöä muistiin jokaikinen yhdessä koettu hetki ja kosketus, käyttää näitä voimavaroinaan. Se vaatii minulta vielä hirmuisesti opettelua.

Pyyhin kyyneleen, väännän volat kaakkoon ja jatkan matkaani välittämättä muista matkustajista. Kotona tiedän pikkuveljeni kirmaavan onnellisena minua vastaan ja hyppäävän syliini. Viikonlopun kuvioihin kuuluu auton pesua, radalle.comiin esittelyyn menoa sekä sunnuntaina kisoja. Ja ihanien ystävien halaamista!