kun olin pieni niin mun mummi sanoi; linja-autojen ja rakkauden perässä voi juosta, tai odottaa seuraavaa.

Joululoma meni juuri niinkuin pitikin; nauttien. Totuushan on, että kerkeen elämässäni viettää yhteistä aikaa perheeni kanssa rauhassa tulevina vuosina vain jouluisin. Päätin aloittaa nauttimisen jo ''viimevuonna'', koska syksyhän meni suurinpiirtein 300km päässä pois kotoota ja jouluna sai luvan kanssa istahtaa alas ja kertoa suu täynnä suklaata koko perheelle rakastavansa heitä. Alleviivata voisin myös, että loppujen lopuksi, murheet nujerrettuna, vietin elämäni parhaimman joululoman. Lunta ei tullut hiutalettakaan taivaalta ja lähipiirissä sairasteltiin aivan liikaa, mutta en antanut sen loppujen lopuksi kaataa minua kovinkaan matalaksi. Jokahetken jonka sain viettää läheisteni & ystävien kanssa, olivat korvaamattomia. Ripaus hyvää juomaa, ruokaa, kauniita kelejä (lumen puuttumisesta huolimatta), lukemattomia autolla ajettuja kilometrejä ja vain istahtamista alas hyvällä porukalla... Niistä oli minun lomani tehty :)

Mutta niinhän sitä sanotaan, että aika kuluu siivillä kun on kivaa ja näinhän kävi. Railakkaan vuodenvaihteen jälkeen arki palasi mukaan kuvioihin - toisaalta luojan kiitos. Kyllähän sitä tulikin lomalla laiskoteltua, että oikein olen nauttinu taas kun on joutunut piiskaamaan itseään juoksulenkillä ja saanut olla omassa kodissaan rikkinäiset veijot jalassa ja huppari päällä. Koska paras tunne arjen keskellä on varmastikin se, että lenkin jälkeen palaat kotiin jalat huutaen hoosianna, menet suihkuun, syöt ja saat istahtaa aloillesi nämä rikkinäiset veijot jalassa ja huppari päällä. Naisena tietysti voin vielä levittää kasvonaamion ja näin taistella ulkona paukkuvia pakkasia vastaan, ettei poskipäistä tule ihan korppuja. Kuppi kuumaa teetä rauhoittaa tämänkin talvi-illan ja oli aika myös muistaa teitä kaikkia lukijoita :) Täällä keskisuomessa on kyllä upean näköistä tällähetkellä, lunta on todella paljon ja mukavat ilmat. Aurinko kimmeltää hangen nietoksilla ja lenkilläkin on ihana vain nauttia olostaan ja siitä, että omistan kerrankin elämässäni kengät, joissa ei varpaat palele!

Ihmiset ympärilläni ovat hyvinkin positiivisia, taitaa melkeen jokaisella olla vähän kevättä rinnassa, ja miksipäs sitä ei hymyilisi, jos tietää jonkun toisen sinusta pitävän - juuri sellaisena kun sinä olet. Itse ainakin nautin tästä(kin) tunteesta täysin siemauksin; vihdoinkin vaikka välissä on kilometrejä, ei ajatus tunnu ollenkaan hassummalta. Se taitaa olla sitä rakkautta!

Kuitenkaan, jottei kaikki menisi niinkuin elokuvissa, on hetkeksi palattava takaisin maanpinnalle. Koulu puskee todella painavasti päälle - tämä viikko vielä koulussa, sitte pari viikkoa AJAMASSA (JESH!) ja takaisin paluuna odottaa lukiossa vastassa koeviikko.. Ajoleirillä tuskin tulee koulukirjoihin hirveästi panostettua, joten tälläviikolla pitäisi tehdä töitä myös sen eteen, että stressi pienenisi edes hieman opiskelun puolesta.. Vaikeaa tästä tulee, mutta varmasti selvitään. Onneksi Joonas on mun kanssa samassa tilanteessa, niin meillä on toisistamme ns. ''tukea'' ja voin siltä pyytää neuvoja. Mä kun niin mielelläni vaan treenaisin ajohommia enkä tekisi mitään yo-lakin eteen! Mutta pakko se on myös motivoitua tuolla koulun penkillä, urheilijan ammatti kun saattaa pienestäkin vastaiskusta kaatua ja sitten ollaan kusessa, jollei edes yo-papereita oo näyttää taskun pohjalta.. Kai se on sitte tulevaisuuden murheita?

Tulikin jo siis mainittua, elämä on suhteellista hulabaloota maaliskuun loppuun saakka, sitten kai hieman rauhoittuu. Tai jos nyt edes vappuna saisi hieman käydä puhaltamassa ilmapalloja =)

Oikein menestyksellistä & ihanaa alkuvuotta kaikille! <3:llä sintti

Rakkaus on kaikki mitä tarvitset, mutta hieman vessapaperia silloin tällöin ei liene haitaksi.

On aivan super ihanaa huomata omissa ystävissäni, kuinka he hehkuvat sitä tiettyä onnellisuutta, koska ovat löytäneet toisen ihmisen kanssa yhteisen tien ja suunnittelevat tulevaisuutta. Valitettavasti myös tässä iässä ne ''ikuiset rakkaustarinat'' eivät menneetkään mutkitta ja joidenkin tiet päättyvät nopeammin, kuin kukaan kuvittelikaan. Silloin meitä ystäviä, jotka kellon- tai vuodenajasta riippumatta olemme puhelimen päässä tai konkreettisesti vieressä tukemassa tarvitaan. Ja meikäläinen on ainakin tämän hoitanut kunnialla!

Ehkäpä en kuitenkaan ole paras neuvomaan ongelmien kanssa (eikä kyllä paras ystäväni Roosakaan siinä kovinkaan taitava ole...), mutta mikä neuvo muka oikeasti koskaan on toiminutkaan? Jokaisen pariskunnan suhde sisältää mitä luultavamin miljoonia 'salaisia' asioita, joista meillä ystävillä ei ole harmainta hajuakaan eikä välttämättä neuvomme konkreettisesti tee muutakuin pahaa. Tämän voisin alleviivata myös omalta osaltani; vaikka paljon tuleekin sille parhaalle ystävälle puhuttua ja vuodatettua, niin usein jää silti salaisuudet kertomatta. Täytyyhän sille kumppanillekkin olla lojaali ja uskollinen.

Joskus tulee minunkin elämässäni eteen tilanteita, jolloin ei oikein keksi sopivia sanoja kuvaamaan omia fiiliksiä, saatika muutenkaan rohkeutta kertomaan asioista suoraan hänelle, jolle haluaisin sanoa miljoonia asioita. Vaikka olemus hehkuukin täydellistä itsevarmuutta, on tietyt tapaukset meikäläisen menneisyydessä vetäny arvet ''syvälle sisimpään'' ja kaikenlaisissa rakkausasioissa voinen myöntää, että mä pelkään aivan helkkarista. Enkä edes enään osaa heittäytyä vain tunteiden armoille, eikä minun kuulukkaan. Ehkäpä sen vuoksi on helppo pönkittää omaa luottoaan itseensä tekemällä kotona miesten hommia, kuten vähän remontoida & asentaa, sekä rauhassa keskittyä omaan uraan, niin ei tarvitse toisen aikatauluja värittää omilla kuvillaan.

Rakkaudessa on aina vähän hulluutta, mutta niin on hulluudessakin aina vähän järkeä.

Niin tai näin, tämmöisissä asioissa ei kai koskaan ole järkeä, mutta kuuluuko edes? Onko tunteissa järkeä, onko järjelliset tunteet suoraan sydämestä? Vai meneekö nyrkkisääntö vain niin että tunteiden kanssa on oltava järkevä? Miksi ei silti pysty hallitsemaan järjellä tunteita, unohtamaan ja hautamaan ne syvälle uumeniin ja jatkamaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Minkä vuoksi käyn edes tätä ajatustyötä läpi, jos nämä asiat voisivat hoitua järjen kanssa? Kuka helkkari on edes keksinyt stereotypian että täällä pitäisi olla pariskuntina ja ilman toista ei välttämättä selviäkkään tulevaisuudesta. Onko unelmien saavuttaminen yksin yhtä hauskaa, kuin toinen rinnallaan?

Yksi tärkeimmistä matkoista, jonka ihminen voi tehdä, on mennä toista puolitiehen vastaan.

Mitäpä jos jokainen ottaisi tässäkin asiassa suhteellisen toimivan taktiikan; olemalla onnellinen näin kun asiat ovat nyt, olet sitten parisuhteessa tai et. Oman onnen löytäminen saattaa olla aivan nenän edessäsi, sitä ei vain välttämättä huomaa jos surkuttelee kohtaloaan. Eipä tänne kukaan ole koskaan yksin jäänyt :-)

Ei tarvitse olla uransa huipulla, jotta voi määritellä itsensä huippu-urheilijaksi. Riittää, kun tekemäsi työ ja asenteesi johtaa sinut urasi huipulle.

Eilen vietettiin niin sanottua ''suurien mietteiden päivää''. Olimme palaverissa, jossa itse kullakin urheilijalla taisi jalat tutista pöydän alla, kun keskustelimme asioista niiden oikeilla nimillä. Miksi me olemme täällä, mitkä on niitä asioita jotka saa meidät aamulla punnertamaan itsemme sängystä ylös ja miksi haluamme tätä näin paljon?
Vaikka itselleni vastaukset olivatkin selviä, voinen myöntää, että piston sydämessäni tunsin, kun aamutreenit olivat tiistailta jääneet välistä muista syistä, mutta onneksi illalla sain korvattua ja omantunnon takaisin kohdilleen..

Muistan sen hetken, jolloin ensikertaa tulin koko koulun pihaan ja haastatteluun, miksi tänne haluaisin. Meillä jokaisella on ollut jo silloin tavoitteemme miksi olemme tänne hakeneet, ja niiden tavoitteiden ansiosta olemme myöskin sisään päässeet. Mutta itse voin käsisydämellä myöntää, että tavoitteet ovat muuttuneet. Ja mikä parasta; ne ovat muuttuneet korkeammalle, lähemmäksi unelmaa, sillä sen aikaiset tavoitteet jotka haastattelussa ovat olleet ''korkeammalla'', ovatkin jo nykyään muutaman askeleen lähenpänä, ehkä jo lähitulevaisuudessa. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, on kehitystä siis tapahtunut. Ja sehän vasta antaakin lisää potkua persuksiin painamaan yhä kovempaa ja kovempaa, jotta menestyksen tikapuissa noustaisiin korkeammalle. Jotta olisin huippu-urheilija.

Täysin mutkaton ei tie tietenkään ole ollut, eikä se helpommaksi muutu ollenkaan. Voinen sanoa, että vaikeampaa tulee näillä portailla olemaan, kuin aamusen treenin jäisissä hautausmaan portaissa. Vaikka tiettyä kehitystä on tapahtunut, olen vasta ihan alkumetreillä kaiken tämän kanssa. Ja omalla tavallaan sekin on inhottavaa, kun mikään ei tapahdu hetkessä. Onneksi oma tahto ja selkäranka on niitä asioita, jotka paukuttavat meikäläiseen lisää vauhtia, tietynlaista puhtia, jotta saavutan lähitulevaisuuden tavoitteet & olen lähenpänä kaukaisia haaveita. Ero unelmien, tavoitteiden ja haaveiden suhteen on kuitenkin loppujen lopuksi suhteellisen pieni, mutta yksi asia on varma. Mitään niistä ei saavuta ilman todellista työntekoa. Eikä tämä urheilijan ammatti kovinkaan helppo työsarka ole. Ja muistuttaakseni meitä urheiluvalmennuksen nuoria; eihän meistä kukaan aio jäädä vain haaveilemaan saavutuksista, vaan mehän myöskin saavutamme ne?

Mikään ei ole siis välttämättä mahdotonta, kenties vain hieman hankalan matkan päässä. Oikeanlainen sisu ja asenne kyllä antaa ponnistuksia ja ilmaa siipien alle. Ja ennenkaikkea: positiivisuus! Tässä ja nyt, näissä vuosissa, on varmaankin monenkin asian ratkaisu tulevaisuuteen; se pitää oivaltaa vaan heti, ja ottaa siitä kaikki irti. Kaikki apu tarvittavaan fysiikka-, laji- tai kouluopiskeluissa on käsiemme ulottuvilla, mikäli oikeasti sitä haluamme. Ja meikäläinen ainakin nostaa kätensä pystyyn tässäkin vaiheessa; mä haluan!

En välttämättä haluaisi, mutta taidan silti hieman olla nokka pystyssä, koska onnellisuus tästä mahdollisuudesta paistaa meikäläisestä varmaankin kilsojen päähän. Kenties mä olen tämän alkuvuoden vain sulatellut asiaa itseni kanssa, mutta nyt taidan riuhtasta todellisen harson päältäni ja ylpeänä kertoa, että elämä on suhteellisen onnistunutta ja siistiä, vaikka veri & räkä maistuu suussa treenien jälkeen ja mun ''lettipäinen urheilija'' stereotypia on vielä pikkasen hukassa hiusten lyhkäsyyden vuoksi. Kaikki ihmiset täällä valmennuksessa ja valmentajat ovat huippuja, vaikka miespuoliset koutsit ei välttämättä ihan huippu-urheilijoita! (jäniskevennys hehe) Joten miksipäs ei itse kukin nautittaisi mahdollisuudestamme ja oltaisiin ylpeitä siitä, mitä ollaan saavutettu ja ylpeydellä kohdataan ne saavutukset, jotka tulevaisuudessa ovat meitä vastassa?

Meikäläinen ainakin luottaa jokaisen valmennettavan kykyihin ihan todenteolla, vieläkun puristetaan asenteella loput niin hyvää tulee, ihan varmasti!

urheilullista keskiviikkoa kaikille :-)
- LS -

Menestyksen tikapuita ei voi kiivetä kädet taskussa.

Pitkästä aikaa on taas (olevinaan) aihetta kirjoitella mietteitä blogin puolelle, vaikka todellisuudessa meikäläisen pitäisi olla nenä kiinni kirjassa, sillä huomista uusintaa ei paranisi mokata toista kertaa. Mutta sattumoisin tämmöisissä tilanteissa tämäkin blogi saa uusia päivityksiä, sillä on helppo luistaa hetkeksi pois järkevistä ajatuksista ja kirjotella taas asioita suoraan mieleni perukoilta.

Tässä ollaan viime aikoina saatu puristaa, koska kausi saatiin mukavasti päätökseen ja loppuvuosi on sitä mitalin toista puolta, eli paperihommia, tulevaisuuden suunnittelua ja itsensä treenaamista. Tässäkin parhaillani istun kauratyyny niskoilla ja jalat täynnä mobilaattia, koska aamuinen maastojuoksukisa veroittaa meikäläisen kaltaista taapertajaa, mutta silti jaksan hymyillä suoritukseni ansiosta! Vaikka kuitenkin on tällähetkellä aika keskittyä fysiikkaan ja kouluhommiin, ei rattihommia parane tyystin unohtaa. Kartingia ollaan porukassa käyty kurvailemassa ja viime viikonloppuna vedettiin ruotsalaisten asiakastilaisuus läpi. Ei sekään ehkä ihan lapaan mennyt, mutta onneksi tässä on aikaa vaihtaa iskareita..

Toivon todella, että nämä kurakelit vaihtuisivat pian pakkaskeleiksi, jolloin pääsisi kunnolla ajamaan ja treenaamaan, sillä niin kornin kaukaiselta kun se kuulostaakin, pitkän talven jälkeen ei ole enää pitkä aika ajokorttiin ja rallipolkujen korkkaamiselle. Tulevaisuus on käsite, joka tuntuu olevan kaukana, mutta on kumminkin yllättävän lähellä. Ensivuoden suunnitelmia tehdessäni olen todennut, että alkuvuoden kiire putken jälkeen kerkeän vain hetken hengähtää; mikäli en aio elättää itseäni ja menemällä töihin kesäksi. Nähtäväksi jää? Ensivuosi ollaan jo jaettu tiukkoihin treenikausiin, toisella ajetaan ja toisella juostaan. Jossain vaiheessa kirjotetaan lukiossa (haha) kymppejä ja toisessa vaiheessa koitetaan pitää vapaa-ajasta huolta. Vaikka käsite ''vapaa-aika'' on varmaankin tammikuun jälkeen melko tuntematon käsite meikäläiselle..

Että sellaista tälläkertaa, paljon on tapahtunut hienoja asioita :-) Loppuvuosi näyttää tylsältä, kun kalenterissa ei kauheasti ole itse ajoa, joten maltan tuskin odottaa heti tammikuun alkua jolloin pääsee vetämään niinkuin kulho päässä kuuluu. Kyllä elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa!

Ps. käy tykkäämässä facebookissa: http://www.facebook.com/#!/suvanto.laura

''Ei pitäisi elää liikaa menneessä tai tulevassa - käsillä oleva sekunti on loppujen lopuksi ainoa omaisuus, joka meillä on'' -Arno Kotro

Tuiki tavallinen keskiviikko aamu. Vai onko tämä sittenkään ihan tavallinen?

Istun suihkunraikkaana kahvikupposen kanssa tietokoneen ääressä. Olen ollut juoksemassa aamulenkin yhdessä muun treeniporukan kanssa, eikä minulla ole kiire vielä kouluun. Tavallista arkea, vai elämän suuria iloja? Ehdotan jälkimmäistä vastausta. Kuinka usein unohdammekaan elää tässä ja nyt, nauttien tästä sekunnista, olemalla onnellinen tämän aamun arjesta? Vastaan, että liian usein.

Ihminenhän on siitä kummallinen tapaus, että vasta suuren surun kohdatessa arvostamme yksinkertaisia asioita. Asetamme suuriakin ja menestykselliä tavotteita ja puhumme usein siitä, kuinka rahalla paikattaisiin monta murhetta. Tuoko menestys onnea, jos elät yksin varojesi kanssa? Tässä kohtaa muistot ovat viisaampia kuin toiveet; usein haaveilemme suuresta menestyksestä, mutta muisti ymmärtää poimia onnellisiki hetkiksi aivan normaalia arkea, tuiki tavallista keskiviikkoaamua. Näiden asioiden arvo olisi hyvä opetella näkemään jo silloin, kun onnellisuuden ja hyvinvoinnin ainekset ovat läsnä.

Teimmepä mitä valintoja elämässä, pitäisi jokaisen opetella yksi tärkeä sääntö. Olemaan rehellinen itselleen. Yllättävän usein se ''kultainen tie'' on juuri se, mikä menee tavallisen arjen ja suuren menestyksen välimaastossa. Vaikka kuinka itsekkin syyllistyn siihen, että haaveilen pilvilinnojen keskellä; en haluaisi elää sitä elämää täysin yksin. Loppujen lopuksi läheisten hyvinvointi, läheiset itse, opiskelu ja harrastukset ovat juuri ne, jotka onnen elämääsi tuovat. Luodessaan itselleen monia tukipilareita, suuren surun kohdatessa eivät keikauta nurin koko elämää, vaan pystymme pysymään tasapainossa. Useinhan juuri tukipilareiden puuttuminen elämästä johtaa meidät ongelmiin?

Työt, opiskelu ja menestys ovat puurtamista, pisteistä taistoa ja halua voittaa kanssakilpailija. Miksi jaamme ihmiset tiettyihin ''laatikoihin'' heidän onnistumisten johdosta, mutta emme kukaan saa pisteitä itse elämästä? Kukaan ei koskaan saa arvosanaa elämän arjesta, mutta arvosanoja aletaan lypsämään jo esikoulussa. Meidät kasvatetaan siihen, että onnistuminen on vain ainut ratkaisu. Miksi? Ei meidän tarvitse olla täydellisiä. Me saamme epäonnistua, jättää täyttämättä tiettyä onnistumista ja etenkin, saamme olla myös heikkoja. Miksi elämän pitää olla haudanvakavaa, kun kumminkin jokaisen aika täällä tulee joskus loppumaan?

Onnellisuus on viime kädessä asenne. Vaikka itse tuskailen opiskelijabudjettini kanssa, vannon, että tulevaisuudessa muistelen tätä elämänvaihetta onnellisena aikana. Muistan nämä ajat hyvinä, koska jokapäivä voin lokeroida muistiini upeita asioita; elämän pieniä jyviä. On hyvä avata silmät kaikelle hyvälle, mitä on juuri ympärilläsi. Koska se on siinä vain tämän sekunnin; tässä ja nyt .

Kirjailija Arno Kotro pohtii samankaltaisia asioita terveystiedon kirjassani. Olen ihan samaa mieltä hänen kanssaan monista asioista.

aurinkoista keskiviikkoa jokaiselle :)

It's just another lonely Sunday .

Niinhän se sisäinen herätyskello tekee kepposet, kun sen ei pitäisi. Tänään piti olla päivä, jolloin nukutaan viikon yöunet pois ja heräillään keskipäivän auringonpaisteeseen reilusti yli klo 12. Kuinka kävikään? Puoli kahdeksan jälkeen alkoi uni tympimään pahemman kerran ja kahdeksan jälkeen oli pakko luovuttaa tämän päivän alulle. Jotta sain kummallisen energian käytettyä hyödyksi niin puoli yhdeksän aikaan imuroisin jo koko rapun asukkaiden mieliksi, pyyhin pölyt, vein matot ja petivaatteet ulos tuulettumaan, kiilotin vessan kaakeleita ja järjestin vaatekaapin uuteen uskoon. Ja mikä parasta; rokki soi kuitenkin suhteellisen kovaa kaiken tämän aikana.

Oikeastaan on aika ihanaa tällähetkellä istuskella omalla kotisohvalla pitkästä aikaa ilman mitään kiirettä ja ''huolia huomisesta''. Olen niitä ihmisiä, jotka tykkää elää arkea paineen alla, kalenteri piukassa ja aivotyö +10 käynnissä miettien koko aika mitä pitää muistaa ja tehdä. Silloin vapaapäivät tuntuvat todella arvokkailta ja niistä nauttii oikeasti rentoutuen; tänään en aio tehdä muutakuin paperi hommat valmiiksi & käydä nauttimassa ulkoilmasta!

ihanaa sunnuntaita kaikille ja tsemppiä huomenna alkavaan arkeen :)

Vain treenaamalla paremmin kuin muut, voit olla parempi kuin muut

Elämässä on aika kornilta kuulostavia asioita. Olen tässä jo kuukauden päivät hokenut itselleni, että meikäläistä puhutellaan nykyään urheilijana. Ja se kuulostaa vieläkin jotenkin kummalliselta, mutta ei ollenkaan huonolta. Alan pikkuhiljaa käsittämään, että kyseinen määrite saattaakin sopia mulle ihan hyvin. Vaikka alussa kaiken tämän kanssa kuitenkin ollaan. Tänään treenien jälkeen istuin parvekkeellani reilu puoli tuntia teekuppi kädessä pohtien asioita. Varsinkin tätä blogia, kun tänne ei ole tullu kirjoitettua aikoihin. Mietin, että mitäpä kerrottavaa mulla oikeastaan on, kun päivät menee tasaisen rutiinin parissa ja arjen pyörittämisessä, sekä viikonloput kisoissa / ajoissa. Ketäpä kiinnostaa kuulla juttuja päivistäni? Mutta sittenhän mä vasta hoksasin, että mulla on hirveästi sanottavaa. Esimerkiksi sen, että elän unelmaani.

Mulla on tänään ollut vapaapäivä. Se tarkoitti sitä, että ennen aamu seitsemää ponkasin pystyyn keittelemään puuroa ja kahdeksalta olin jo juoksupöksyt jalassa hirsisaunalla valmistautumassa aamun kehocuppiin, joka oikeasti oli todella raskas meikäläiselle. Mutta opettava, sillä psyykkisesti se oli melkoisen epämiellyttävää punnertaa monien silmien edessä ja syke 200 ''juosta'' kierrosta, jossa valitettavasti pääkoppa ei kestänyt ja askel muuttui kävelyksi. Treenien jälkeen sain olla niin kauan suihkussa kuin vain halusin. Keitin kahvia, söin, luin ruotsia, pesin pyykkiä.. Pitkästä aikaa kuuntelin musiikkia kaiken tohinan keskellä. Ja se oli aika uskomatonta, että muutama kaverikin tuli käymään kylässä. Parasta koko hommassa oli, että kello näytti 11 ja lajivalmennukseen oli vielä tunti aikaa.

Monet sukulaisistani ja tuttavistani ihmettelevät, että ''eikös tuo ole vähän turhan rankkaa''. Treenata, opiskella ja pyörittää huushollia. Mutta urheilijan elämähän on ihan henkimaailman juttuja. Kummasti sitä jaksaa kaikenlaista, kun pääkoppa on kunnossa. Ihminen on tottuvainen, rutiinit omaksutaan nopeasti ja niihin totutaan. Aamu kuuden herätykset arkisin ei juuri tunnu miltään, kun ne on opetellut viimeisen kuukauden aikana. Olen oppinut, kuinka paljon ruokavalio vaikuttaa treeniin ja kuinka paljon siihen pitääkin kiinnittää huomiota. Melkein voisin sanoa, että koko opintotuki menee jääkaapin täyttämiseen. Hankalinta on ehkä ollut oppia yhdistämään treenit ja lukio-opinnot niin, että kumpaankin jää sopivasti aikaa. Ja tietysti; nuori tarvitsee joskus myös vapaa-aikaa. Tärkeintä on ollutkin ehkä oppia hallitsemaan ajankäyttö järkevästi. Kun hoitaa hommansa täällä, on viikonloppuisin aikaa ystäville.

Viimeisen kuukauden aikana olen oppinut käsittämättömän paljon asioita itsestäni. Sen, että kaiken oman heikkoudeni keskellä mulla on hirveän suuri halu pärjätä omassa lajissani. Auton ja menestyksen kuvat silmissä ollaan vedetty melkein kaikki treenit läpi. Voittajat tekevät asioita, jotka häviäjistä tuntuvat epämiellyttäviltä. Vaikka harjoitukset eivät olekkaan helppoja; niistä jää aina hyvä fiilis. Sellainen, että niissä jaksaa käydä ja tehdä aina parhaansa. Asiaan tietysti vaikuttaa paljon myös se, että meillä on upeat ja ammattitaitoiset fysiikkavalmentajat, mahtavaa porukka koko urheiluremmi ja me kaikki kannustamme toisiamme! (vaikka saankin kuulla siitä että olen turuuust). Tälläiset pienetkin asiat ovat uskomattoman suuria efektejä valmennuksessa. Yksin ei koskaan tarvitse lähteä lenkille, sillä aina on joku valmis lähtemään kirittäjäksi, uimaan, rullaluistelemaan, pyöräilemään.. Yhdessä pitäen hauskaa & samalla treenaten on äärettömän hyvä paketti valmennuksessa. Treeniä meikäläinenkin tarvitsee huomattavasti enemmän.

Jos haluaa saavuttaa mestaruuden, se vaatii vuosia.
5h/vko treenaamista kesän ajan, kestää 76v
10h/vko treenaamista ympäri vuoden, kestää 19v
15h/vko treenaamista ympäri vuoden, kestää 13v

ja mulla ei ole edes 13v aikaa saavuttaa unelmaani.

Kummalliselta se kuulostaa, mutta teen tämän kaiken vain autourheilun vuoksi. Tai pikemminkin itseni vuoksi. Jotta jonakin päivänä meikäläinenkin saisi räjäytettyä pankin suuressa autourheilumaailmassa. Jotta unelmani suurin päämäärä toteutuisi. Tai voiko sitä enää pelkästään unelmaksi sanoa? Sehän alkaa olemaan enemmänkin tavoitetta. Pitää kuitenkin muistaa, että liian korkeita tavotteita ei saa asettaa vielä tässä vaiheessa. Se homma kusasee omaan nilkkaan ja tuntee itsensä alisuoriutujaksi, sen oppisin kantapään kautta. Järkevät & saavutettavat tavoitteet ja niissä onnistuminen todistaa itsellesi, että pystyt harjoittelemalla parempaan ja onnistumisestahan seuraa aina uskomaton fiilis. Vain asettamalla tavotteita, voit niitä saavuttaa. Tuskinpa ensi cooperin testissä juoksen 3000m, mutta muutaman sadan metrin saan varmasti lisättyä aikaisempaan tulokseeni. Keväällä 3000m, eikö? Lauantain kisoissa en varmaankaan löydä itseäni kultasen pokaalin korokkeelta, mutta muutaman sekunnin voin nipistää ajasta, jonka jään voittajalle. Voitan itseni, kun jätän niistä karkeloista sen hysteerisen jännittämisen kotiin.

Tietenkään kaikki ei ole ruusuilla tanssimista ja meikäläinenkin on joutunut luopumaan monista asioista. Vaikka kuinka saa kokea täällä uskomattomia juttuja, kaipaan tietysti paljon asioita myös kotipuolessa. Kuten tyttöjen iltoja, hetkiä jolloin naurua ei saa millään loppumaan, äidin tekemää ruokaa, omaa perhettäni, viikonlopun muistorikkaita rientoja, lukio tunnilla lappujen liimaamista toisten selkään, lukiossa kavereitten kanssa hoettua ''tsiisus mitä paskaa, tajusiks sä?'', säbä joukkuetta sekä kaikkia yli-ihania ihmisiä. Kyllä mä voin käsi sydämellä sanoa, että niitäkin asioita kaipaa. Asiat muuttuvat ja niiden kanssa opitaan elää. Ja mikä parasta; muistot säilyy aina .