you took my dreams, then you broke them down, playin’ all your little games with my heart

Eilen illalla  kiukuspäissäni kömmin peiton alle vannoen itselleni, että aamun sarastaessa unohdan koko typerän riidan, mutta kas kumma! Vaikka pakkanen kipristeli peiton alle saakka, ei aamun sarastaessa mielessäni ollut mitään muuta kuin mitättömät sanat sekä petetty lupaus. Eipä siinä auttanu jäädä edes peiton alle kierimään itsesäälissä, vaan pakosti oli lämpimän peiton alta kömmittävä keittämään kahvia ja aukaisemaan silmät uudelle päivälle. Kohti koulua mennessäni pakkanen teki kyllä tehtävänsä; kummasti sitä väsyny ihmismieli herää näinkin synkkinä aamuina.

Rakkaus on varmaan sellainen asia mistä riittäisi kerrottavaa äärettömiin saakka, sekä mielipiteet meiltä kaikilta löytyy jokaiseen ongelmaan ja ongelmia kyseisen asian kanssa on varmasti yhtä monta kuin rakastajiakin. Voinen alleviivata, että yhtäkään sellaista parisuhdetta ei tämän taivaan alla ole ollut, missä ei pienintäkään ongelman häivää ole koskaan ollutkaan. Ja silti me jokainen aina jossain vaiheessa elämäämme kaipaamme pientä piristystä harmaaseen arkeen, sitä pientä suukkoa pitkän työpäivän jälkeen tai valmiiksi tehtyä ruokaa - vaikka perunatkin olisi palanu kattilan pohjalle niin omalle murmelille jaksaa hymyillä pelkästä hyvän ajatuksen aikaansaannosta. Kaiken strösselin ja siirapin keskellä jokainen jörö kaipaa näitäkin asioita, eikö totta? 

Ystäväni ovat useasti nostaneet hattua meikäläisen taistelutantereelle ja ihmetelleet, että ''miten ihmeessä sä jaksat kaikkien noiden kilometrien kanssa''. Niin, miksi? Ehkä se on sitä rakkautta. Vaikka minulla ei ole hajuakaan minkäläisia polkuja toinen talsii monen sadan kilometrin päässä - voin vain luottaa kerrottuun. Rakkaudessa ei taida olla hitustakaan järkeä, eikä välttämättä kuulukkaan. Kuka täällä määrää, kehen pitäisi olla rakastunut ja kehen ei. Kuka meistä on päättäny stereotypiat millekkään parisuhteelle, kun ihmisetkin ovat kaikki erilaisia? Minkä vuoksi meikäläisellä pitäisi olla jonkinsortin kotihiiri, kun en itsekkään malta olla paikoillani hetkeäkään?

Olen henkilökohtaisesti itse aina ollut vastaan kaikensortin siirappia sekä kaukosuhdetta; mutta tässä sitä ollaan. Mikään ei ole parempaa kuin toisen iloinen lässytys puhelu pitkän päivän päätteeksi. Tai no, palkitsevaa on myös ne pienet yhdessä koetut hetket, joita on harvassa. Ainakin vielä tässä vaiheessa, sillä kukapa tietää mitään tulevaisuudesta? Eikä kaikki näin ruusuilla tanssimista ole todellakaan päivittäin. Lainatakseni; ''yritäppä ite elää kun puolet elämästä asuu 300km päässä''. (♥)

Voin jakaa pienen ajatuksen tähänkin blogiin; luotetaan siihen mitä tulevaisuus tuo. Aika näyttää kuinka pitkälle tämä tarina kirjoitetaan, kohtalo ehkä määrää hitusen enemmän. Faktahan kuitenkin on se, että ura ennen parisuhdetta. Luojankiitos toisellakin tuntuu olevan sen verran suunnitelmia, että seuraavat 10v saadaan ainakin rattosasti kulutettua..

(ps. dear, mä tiedän että sä luit tän hymy huulessa; en oo kiukkunen sulle!)