kippis kolhuille

Joskus ihmismieli on kepposen tekijä eikä omien ajatusten perässä tunnu pysyvän, vaikka kuinka pysähtyisi hetkeksi vain miettimään asioita. Tai sitten yrittää pakosti ahertaa ja ajetella muuta, ettei ajatukset pääse karkailemaan murheiden rintamalle. Täysin itsestäänselvät asiat saattavat pistää uuden ajatuksen tulille, kun hetkeksi vain asettaa näkökannan toiseen kanttiin ja miettii itseään ulkopuolisin silmin. Tai jopa omilla uusilla silmillä itseään.

Meikäläinen kuvaillaan usein sosiaalisuuden huipentumana, joka on valmis tarttumaan uusiin haasteisiin ja aina rohkea näyttämään tunteitaan. Osiltaan kyllä totta, mutta jotkut asiat ovat ristiriidassa tämän stereotypian kanssa. Kuten esimerkiksi, että lähtiessäni ajamaan satapäisen yleisön eteen, minua sattuu vatsan pohjasta, oksettaa, melkein itkettää se sairaaloinen jännittäminen. Onko kyse siitä, että ajaminen on niin YLI MUIDEN, että siinä joko ollaan vahvoilla tai sitten heitetään hanskat tiskiin?
Jos pidän puhetta koko koulun edessä, ei mitään ongelmaa. ''Vitsit'' tulevat luonnostaan niissä tilanteissa, eikä minun ole ongelma nostaa katsetta puheesta suoraan yleisön pällisteltäväksi. Luokan edessä puhuminen, juontokeikat, lauluesitykset.. Eivät ne minua niin paljon jännitä, että vessaan tarvitsisi päästä ennen esitystä. Kummallista?

Tunne asiat on hyvin kummallisia kohdallani. Ystävien kesken ei itkua tarvitse koskaan peittää, se vaan tulee ja sitten itketään. Ja halataan ja itketään välillä jokainen, jos oikein harmittaa. On ihanaa, että vieressä on silloin juuri ystäviä valmiina halaamaan, kun heitä tarvitaan. (esim: kiitos alli! ♥) Mutta mites tilanteet, esimerkiksi kun koutsi soittaa kisan jälkeen ja kyselee, että mites meni? No hyvin on mennyt mutta pala kurkussa silti jännittää kertoa hälle. Vaikkei mikään hätä olisi niin puhuminen takeltelee. Toinen esimerkki on, kun joutuu kahdenkesken puhumaan vakavempia asioita jongun kanssa. Vihaan sellaisia ''olemme aikuisia, hoidamme asiat puhumalla'' -hetkiä, koska haluan aina vain paeta niistä ja lähettää viestinä perään tunnepurkauksia, jolloin vastapuoli ei näe kyyneliä tai kuule takeltelevaa puhetta.

Toisaalta minua ei yhtään hävetä myöntää olevani heikko näissä tilanteissa. Voin hyvin lähettää sen ''ruikuttavan epäkypsän viestin'', jollei kiinnosta itkeä silmiä ulos päästä toisen edessä. Ei ne tilanteet aina ole niin itsestäänselviä. Ja loppujen lopuksi; mitä väliä sillä on miten ilmoitat pahan olosi, eikö tärkeintä ole kuitenkin, että asia tulee selväksi?

jos joskus vielä tulee murheita niin meikäläinen pistää pullopostina viestiä perään