kippis kolhuille

Joskus ihmismieli on kepposen tekijä eikä omien ajatusten perässä tunnu pysyvän, vaikka kuinka pysähtyisi hetkeksi vain miettimään asioita. Tai sitten yrittää pakosti ahertaa ja ajetella muuta, ettei ajatukset pääse karkailemaan murheiden rintamalle. Täysin itsestäänselvät asiat saattavat pistää uuden ajatuksen tulille, kun hetkeksi vain asettaa näkökannan toiseen kanttiin ja miettii itseään ulkopuolisin silmin. Tai jopa omilla uusilla silmillä itseään.

Meikäläinen kuvaillaan usein sosiaalisuuden huipentumana, joka on valmis tarttumaan uusiin haasteisiin ja aina rohkea näyttämään tunteitaan. Osiltaan kyllä totta, mutta jotkut asiat ovat ristiriidassa tämän stereotypian kanssa. Kuten esimerkiksi, että lähtiessäni ajamaan satapäisen yleisön eteen, minua sattuu vatsan pohjasta, oksettaa, melkein itkettää se sairaaloinen jännittäminen. Onko kyse siitä, että ajaminen on niin YLI MUIDEN, että siinä joko ollaan vahvoilla tai sitten heitetään hanskat tiskiin?
Jos pidän puhetta koko koulun edessä, ei mitään ongelmaa. ''Vitsit'' tulevat luonnostaan niissä tilanteissa, eikä minun ole ongelma nostaa katsetta puheesta suoraan yleisön pällisteltäväksi. Luokan edessä puhuminen, juontokeikat, lauluesitykset.. Eivät ne minua niin paljon jännitä, että vessaan tarvitsisi päästä ennen esitystä. Kummallista?

Tunne asiat on hyvin kummallisia kohdallani. Ystävien kesken ei itkua tarvitse koskaan peittää, se vaan tulee ja sitten itketään. Ja halataan ja itketään välillä jokainen, jos oikein harmittaa. On ihanaa, että vieressä on silloin juuri ystäviä valmiina halaamaan, kun heitä tarvitaan. (esim: kiitos alli! ♥) Mutta mites tilanteet, esimerkiksi kun koutsi soittaa kisan jälkeen ja kyselee, että mites meni? No hyvin on mennyt mutta pala kurkussa silti jännittää kertoa hälle. Vaikkei mikään hätä olisi niin puhuminen takeltelee. Toinen esimerkki on, kun joutuu kahdenkesken puhumaan vakavempia asioita jongun kanssa. Vihaan sellaisia ''olemme aikuisia, hoidamme asiat puhumalla'' -hetkiä, koska haluan aina vain paeta niistä ja lähettää viestinä perään tunnepurkauksia, jolloin vastapuoli ei näe kyyneliä tai kuule takeltelevaa puhetta.

Toisaalta minua ei yhtään hävetä myöntää olevani heikko näissä tilanteissa. Voin hyvin lähettää sen ''ruikuttavan epäkypsän viestin'', jollei kiinnosta itkeä silmiä ulos päästä toisen edessä. Ei ne tilanteet aina ole niin itsestäänselviä. Ja loppujen lopuksi; mitä väliä sillä on miten ilmoitat pahan olosi, eikö tärkeintä ole kuitenkin, että asia tulee selväksi?

jos joskus vielä tulee murheita niin meikäläinen pistää pullopostina viestiä perään

paina taas kaasu pohjaan, anna elämän mennä

kesä 2011 ♥ :

kesätyö, aurinko, ystävät, ajaminen, treenaaminen, liikunta, vaatteet, jäätelö, juhlat, nauttiminen, rallit, reissut, uudet huonekalut, suunnittelu, jännittäminen, iltanuotiot, veneily, grillaaminen, mökkeily, uiminen, kaikki harrastaminen, sadepäivät, hyvät biisit, jammailu, yamaha, sukulaiset, kaikki kesäruoka, rusketus, loikoilu, uudet tutut, salaisuudet, ne keissit - mistä ei kaikille kerrota, juoruile koko poppoon, onnellisuus, laihtuminen, koulun totaalinen unohtaminen, synttärit, festivaalit, valokuvat, syliin käpertyminen, ystävän hiusten hipsuttaminen, hetket - jolloin sanoja ei tarvita, shoppailu, mansikat & herneet, kaikki muu mahdollinen, lopuksi hyvästit tänne kotiseudulle ja pienet itkut, sekä alkusyksystä uusiin ihmisiin tutustuminen .

tsemppiä ihanat, jaksetaan opiskella vielä vähän! ja vastailkaa vielä galluppiin :-)

uuden alku on vanhan loppu

Tumma sadepilvi harsoili tänään niin, että takaa näkyi kirkkaan sininen taivas. Ihan kuin kaksi taivasta olisi ollut päällekkäin. Tai ihankuin paha olisi väistymässä hyvän edeltä. Miten kukin vain jaksaa uskoa. Meikäläinen sai ainakin uutta puhtia, kun hetken vain tuijotteli maailmaa uusilla silmillä ilman minkäänlaista asennetta mennyttä tai tulevaa kohtaan. Niinhän täällä pitäisikin elää. Ennakkoluulottomana, mutta toiveikkaina. Joskus sitä varmaan tullaan tippumaan kovaa ja korkeelta, mutta ainakin suuret unelmat ovat saavutettavissa.
Sillä minä olen ainakin päättänyt ne saavuttaa.

Kuinka huomaamattaan myös unelmat muuttuvat elämän mukana. Punainen talo ja perunamaa ovat vaihtuneet meikäläiselläkin hulppeaan kattohuoneistoon ja autoon.. Ja mihinkä muuhunkaan kuin autourheiluun. Sillä jossittelu on minun kohdallani loppunut. On annettu kasa valintoja, joista pitäisi oikeat valita - ajatellen itseäni. Itsekästä, mutta niin ovat jokaisen unelmatkin. Kukapa haaveilee, että naapuri voittaa lotossa, mutta iteltä lähtee talo alta?

Olen myös päättänyt lopettaa valittamisen omasta elämästäni. (ja suosittelen sitä myös monelle muullekkin) Jos joskus vain keskittyisi siihen mitä tekee, eikä siihen mitä jättää tekemättä. Muutoksia ei saavuteta sekunnissa - ne vaativat aikaa. Jos valitat siitä, kuinka yksinäinen olet - lähde helvetti ulos nappaamaan ihmisiä hihasta! Ei kukaan löydä sinua omasta kodistasi. Täällä tarvitaan päättäväisyyttä jotta selviää.

Ja niinkuin sanottu; uuden alku on vanhan loppu. Päivääkään en vaihtaisi menneisyydestä, päivääkään en pelkää tulevaisuudessa. On aika polkasta kunnolla kaasujalkaa ja irtautua vanhasta ;-)

ps. oikeassa reunassa on gallup - vastaathan siihen, jotta meikäläinen saa lisäajatuksia jatkosta! hyvää maanantaita kaikille

kirjoitan viimeisen valitusvirteni - ja sitten olen saanut sanottua kaiken

Jos joku kerkes jo kaipaamaan, niin ilmoitettakoon, että hengissä ollaan! Missäpä muuallakaan on vietetty aikaa kuin ratin ja penkin välissä (sounds very good) ja sitte tietysti koulukirjojen, mikä ei ollenkaan ookkaan ollu niin hyvä homma.

Pikkasen kritisoidakseni taas maailman menoja; jos huomenna todella sataa näiden ihanien päivien päätteeksi ja juuri viikonlopun aluksi, vietän iltapäiväni katsastaen 'jos rakastat' elokuvaa ison suklaalevyn kera. Ihan vaan sen vuoksi että terveydenhoitaja kehotti hankkimaan harrastuksen ja mainitsi ohimennen, että meikäläisellä on aknen tynkää. Kiitos tästä, eipähän tullut enempää motivaatiota juosta hikilenkkiä saatika syömään pelkkiä porkkanoita. Aion tehdä juuri päinvastoin. Onneksi huomenna illalla ja perjantaina pääsee taas ajamaan niin siinä kohtaan on helppo muuttaa raivo nopeudeksi.

Mutta, pian on viimiset valitusvirret saatu sanottua, sillä olen päättänyt jättää nämä ikuisuudelta tuntuneet nyyhkypäivät tämänhetkisestä elämäntilanteesta ja heitän isompaa vaihdetta silmään. Sillä myönnettäköön, että tässä ollaan oltu mitäkin maanisia murheiden keskellä ja vähän niitä vielä ympäripyöreesti suurentaen. Mikäs helvetti mua koskaan on pidätellytkään elämästä täysillä elämää ja juuri sillä tavoin, kuin itse haluan. Ja koska mun unelmat ei kuitenkaan tällä hetkellä ole pelkästään punasen talon ja lasten ympärillä, niin who cares? Nasta lautaan kohti uusia seikkailuja ja pikkasen jämäkämpää asennetta kehille. Jollei toiset pysy mukana niin, huono nakki heille. Aina sanotaan, että jostakin on joustettava saadakseen jotain pysyvää elämässään.. Taidan viettää loppuelämäni siis yksin mutta onnellisena siitä, että tulipahan koettua parhaita hetkiä ja autokin tuntuu pysyvän lapasessa. Harva ymmärtää, mutta ne on niitä asioita mitä tällä hetkellä tunnun tarvitsevan.
Vauhtia, työtä ja itsenäistymistä. Mitäs muutakaan tällänen raivohullu elämältään tarvitsee.
(Kenties vähän rahaa).

Olen niin raivona siitä, että mulle voidaan tehdä mitä lystää välittämättä meikäläisen fiiliksistä. Ja sitteku menet vielä sanomaan pahasta olostasi, niin kas kummaa kun se saadaan käännettyä sinun kontoillesi. Selkään saa puukottaa mutta mä en saa sanoa takas mielipidettäni, koska saatan loukata jotakin sillä. Missä meni vikaan. Ja koska mä en osaa puhua ihmisille ''kauniisti'' enkä muutenkaan fiksusti, vaan olen harvinaisen lapsellinen tapaus - niin lukekaa täältä :) pistäkää toki viestinä perään tuntemuksianne.

Älkääkä nyt oikeesti ajatelko että mä olisin joku sydämetön niljake. Totuus on se, että olen kyllästynyt olemaan sinisilmäinen enkeli joka antaa anteeksi jokaisen vastoinkäymisen ja olen toivoa täynnä ''ei näin enää ikinä tapahdu''. Myönnettäköön, että mussakin on vikaa; olen varmasti suorasanainen ja itsepäinen ämmä, mutta eipä mulla myöskään oo tapana petturoida selän takana. Mä en kestä semmosta. Ja vaikka mä nyt kirjoitan aika raa'asti, niin ei tää oo mulle mitenkään samantekevää tai helppoa.

mä olen kirjaimellisesti ihan paskana. mutta mitäpä siitä? jatketaan elämää ja huomenna hymyillään

Me lapset sanomme liian harvoin: "Äiti, minä rakastan sinua." mutta ajattelemme niin koko pitkän elämämme ajan.

En muista mitään ihanampaa lapsuuden pyhäpäivistä, kun omat synttärit sekä äitien päivän. Silloin tehtiin kuukauden verran hoidossa ja alakoulussa erilaisia lahjoja ja kortteja, jotka tuotiin viikkoa ennen juhlaa kotiin ja niille oli pakko löytää mitä parhaimmat piilot, ettei äiti löytäisi niitä. Ja sitte se riemu kun aamulla jaksoi herätä aikaisin keittämään kahvia äidille ja se kannettiin sänkyyn - ja annettiin lahja äidille. Ja sitte se kortti ja lahja sai oikeen erityishienon paikan jostakin keittiön pöydältä ja olin niiin ylpeä itsestäni! Yleensä päiviin liittyi vielä jonkinlaisia ravintolakestejä ja voi että!

Mutta niin sitä ikää tulee meille kaikille ja äiditkin muuttuvat ''itsestäänselvyyksiksi'' ja minä nuorena naisena kapinallisemmaksi. Äitille möräytetään morot ja onnittelut. Sitä täytyy myöntää itsessäni sen verran heikkoutta, että vaikka kuinka mä pystyn ilmaisemaan tunteitani internetissä ja tekstiviestin avulla, niin kasvotusten ''rakastan sua'' niin että se ihan tulee sydämen pohjasta - se on todella hankalaa. Mun mielestä on tosi ihanaa huomata ihmisissä pientä hymyä kun heitä kehuu, mutta silti täydellisen osoituksen antaminen on aina vähän hankalaa ja omituista. Mutta vaikka mä en aina sanoiskaan tai osoittais rakkauttani parhaalla mahdollisella tavalla, niin kyllä äiti tietää että mä hänestä pidän hirmuisen paljon.  Sillä ei omaa äitiä mikään voita. Vaikka se välillä onki ihan jääräpää ja piikittelee, eikä mistään mitään tajua, niin se on silti mun äitini. Enkä mä hänestä irti päästä vaikka kilometrejä olis välissä. Että vaikka mä en nyt jakelis lahjoja enkä jaksa sunnuntai aamuisin herätä kukonlaulun aikaa keittämään kahvia, niin on mulla jonkinmoiset tunteet vielä olemassa! pusuja omalle äidilleni. ♥

Kuka se on, joka lasta lohduttaa,
kun hänellä on paha mieli tai häneen sattuu?

Kuka lasta lakkaamatta rakastaa,
vaikka hän kiukuttelee ja on
hankala?

Kuka on se johon lapsi voi aina
turvata ja luottaa?

Se jonka olkapäätä vasten
hän voi itkeä surunsa pois?

Se on äiti.

Se joka aina ymmärtää lastaan,
vaikka lapsi ei itse ymmärtäisi
itseään.

formspring.me

Ask me anything http://formspring.me/S1NTTI

torstaita (ja vähän keskiviikkoa)

 mun rotukissani urpo <3

 ...ja paljon kiireitä! Tai ainakin minulla pitäisi olla - jotenkin saan silti lusittua taas kaikesta tarpeellisesta ja tässä sitä ollaan, tietokoneella. Ja mitä luultavammin tähän taas jäädään :-D
Mulla oli eilen aika tukkaputki päivä, koska koulun jälkeen kerkesin hetken olla kotona lukemassa kokeisiin ja sitten lähdin sijaistamaan kaveria hänen töihin. Tänään mä olin rullaluistelemassa ja jalat kiittää varmaan huomenna minua siitä! Meinaan kesän ensimmäiset luistelut tuppaavat kivun vuoksi jäämään viimeisiksi.. Mutta hyvää se on saada tämäkin ahteri liikkeelle. Huomenna ois luvassa matikankoetta, uskonnon tunnin pitämistä ja koulun jälkeen meen kiillottamaan kilpuria, että lauantaina päästään taas viivalle. Eli näin on melkeen viikko lusittu ja ollaan askel lähempänä kesälomaa. Mä niin odotan jo lomaa ja sitte taas toisaalta syksyä alkavaa koulua!

Ja sitte mä haluaisin vielä kysellä teiltä lukijoilta, että minkälaisia postauksia te haluaisitte? Tai siis nyrkkisääntöhän on se, että mä kirjotan tänne juuri sitä miltä silloin tuntuu ajatukset sanovan, mutta onko tämäntapaiset päiväpostaukset mielestänne kivaa luettavaa, vai pitäiskö mun aina olla kauhean kriittinen maailmanmenosta ja ilmaista mielipiteeni jokaiseen asiaan :--D Ei siinä muuten mitään mutta mulla loppumaan välillä ajatus ihan kesken ja tuntuu, että aiheet pyörivät joko laihuudessa tai sitten vaan josain pienissä iloissa. Eli nyt siis tarvittaisiin jonkinlaista jelppiä tulevaisuuteen tai alkaa kirjotusloota näyttää pahasti tyhjää.

ps. olen muutenkin kaivannut niitä risuja ja ruusuja ja kaikenmaailman kommentteja !! <3 paitsi niitä täysin idiootteja kommentteja

suuren surun jälkeen arvostaa taas pientä iloa

Mietin hetken aikaa, että tarviiko mun lisätä sanaakaan enää tähän. Että eikö otsikon muutamat sanat kertonut jo enemmän, kuin erilaiset selitykset tässä postauksessa.
Enpä usko - mutta jollei koko teksti olisi niin epätoivoisen tynkä, on parempi liittää muutamia ajatuksia varjostamaan otsikkoa. 

Kuten se, että vaikka eilinen kolari alastarolla pelästytti minut kanssakilpailijan vuoksi (pelkäsin hänen loukanneen), tieto hänen olevan kunnossa ja onnistunut seuraava kierros nostatti mieleni takaisin korkealle.
    Koulussa ymmärtää itsestäänselvyyden; sen että ystävä on oikeasti mitä parhain. Ei siinä voi kuin hymyillä leveämmin.
Huomasin, että huonot lyijytäytteet tuli vihdoin käytettyä loppuun ja sain avata uuden lyihytäyte purkin, minkä tiedän sisältävän paljon uusia lyijyjä.
    Suurin ilo tuli ehkä siitä, kun mami lähetti viestin että asiat on kunnossa. Voi että olenkaan pelännyt hänen puolestaan, mutta nyt näyttää jo toivottavasti hyvältä.
Tai se, että huomasin pojan päässä liikkuvan jotain muutakin kuin sahanpuruja. Että toisella on ehkä sittenkin sydän paikallaan vaikka välillä saakin sitä vähän etsiskellä. Asiat saattaa sittenkin olla ihan hyvin. Menneisyyden petoket palasivat vain mieleeni ja annoin tunteille liikaa valtaa. Ehkä.

Onko aina välttämättä pakko saavuttaa elämässään jotain konkreettista jottai voi määritellä itsensä olevan onnellinen? Jos elämämme olisi aina vain hohdokasta ja suurta iloa - emme oppisi arvostamaan mitään pientä. Silloihan haluaisi vain enemmän ja enemmän saavuttaakseen onnen ja pienet asiat; kuten toisen kädestä pitäminen, onnistuminen koulussa/harrastuksissa, saadessaan työstään kiitosta.. Eihän kukaan osaisi enää arvostaa mitään sellaista? Niinhän se menee, että mielummin itken jaguaarissa kuin ladassa - mutta jos jaguaarissa itkettää yksinään niin eipä paljon edes penkinlämmitin siinä kohtaa lämmitä.

Että mielummin saavutan onneni ystävien ja ladan kanssa, kun jaguaarin ja penkinlämmittimen

klara vappen! vai miten se meni

Mulla oli ystävien puolesta ihan mahtava vappu vaikka Emma olikin tekemässä silavaa kaverista ja meikäläinen sai osakseen tuntematton raivosta, mutta ei välitetä pienistä. Kaikennäköisten kommellusten jälkeen oli ikimuistoinen vappu! <3

Mutta eihän mikään voi mennä aina hyvin, sillä eikös se niin olo, että juuri silloin kun tuntuu, ettei mikään ei voisi ikinä milloinkaan mennä pieleen - niin juuri silloin teikäläisen jalan alta vedetään matto (ihan lattiaa raapien) ja kaikenlaiset murheet kokoontuvat yhdeille harteille. Että kaikki rakennetut lupaukset haihtuvat savuna ilmaan ja omat tekosi jäävät pelkäksi muistoksi menneisyydestä. Tulipahan ainakin yritettyä kaikkensa jollei muuten.

Olen hyvin epätietoinen tulevasta, että minkämoisia ratkaisuja minun kannattaa enää tehdä vai onko parempi jättää tekemättä. Vai tekeekö joku muu päätökset puolestani, niin ettei minulle jää vaihtoehtoja. Lainatakseni äitini sanoja; ''meidän perheen talon katon päällä tuntuu liikkuvan aika harmaita pilviä. Ehkä se aurinko paistaa joskus tännekkin''.

sitä auringonpaistetta jään taas odottelemaan ja ps. hyvää sunnuntaita vaan kaikille