vapaa kuin taivaan lintu

Elämä on ollut viime aikoina kohtuu mielenvikasta. Kaiken stressin ja kiireellisyyden välissä olen silti löytänyt itsestäni haastajan, oman sisäisen kirittäjäni. Mä olen tarttunut haasteisiin ja voittanut pelkoni. Kuten kamppaamalla neulakammoni ja nappaamalla muiston niskaani. Linnulla on symbooli, joka muistuttaa minua rakkaasta isoäidistäni. ''Laura, muista aina, että vaikka linnut lentävätkin parvessa, ne jokainen kulkee silti omaa reittiään''. Lintu symboloi tietynlaista vapautta ja itsenäisyyttä. Juuri niitä asioita, joihin mä olen päättänyt itsessäni keskittyä.

Mä olen päättänyt olla itsenäinen. Mä olen tarkastellut omia motiivejani, ja asennettani. Mä huomaan, miten tällästä tietynlaista vapautta olen kaivannut aivan mahdottomasti. Tottakai mäkin olen kompastellut ja mokannut elämässäni, mutta viime päivinä mulle on selkeytynyt, mihin ne kompastelut mua silti johdattaa. Voi olla, etten tule koskaan juhlimaan YO-lakkia, se harmittaa, mutta.. Jollen mä siitä selviä, niin sit pitää äkkiä keksiä jotain muuta. Mä en voi haalia elämääni enää yhtään enempää vallotettavaa vuorta, sillä muidenkin vuorten huipuille on vielä kiipeämistä.

Yks suurin vuori on silti kaikista tärkein. Uranluonti. Olen ymmärtänyt, että tässä on turha välittää siitä, mitä muut kylillä protestoi ja puhuvat. Mä näytän kynteni keskittymällä tulevaan, oikeisiin tekemisiin ja siihen, että tästä vuoresta ei mennä ohi, ali vaan kunnialla yli. Tästä päivästä lähtien :)

syksy tulee, oletko valmis?

Ai mistä tietää syksyn tulleen? Vastaantulijoiden naamasta. Jengi pinkoo kaduilla sadetta karkuun minkä jaloistaan ehtii. Muutkin ovat löytäneet vaatekaapistaan liian pitkän kaulahuivin ja kietonut sen ympärilleen kuin viitan. Mä mietin, mikä saa meidät suomalaiset tähän perinteisen kaamosmasennuksen valtaan. Eikö pohjolan porukka vedäkkään ympäri vuoden satalasissa? Mä en ainakaan. Mä vihaan tätä alkavaa loskaa jo entuudestaan.

Vai onko syksyn saapuminen vain muuttumaton perinne, faktatekijä, joka aiheuttaa tämän kansantauduksi nimitetyn kaamosmasennuksen saapumisen puolessä välin syyskuuta. Auringon viimeiset säteet vievät selkeästi ainakin meikäläisen menneessään ja syksyn pimeys tuntuu pimentävän myös otsalohkon alapuolella sijaitsevat ajatukset. Ei sillä, että kengästä pursuavat villasukat olisi koskaan näyttänyt hyvältä, muttakun peiliin katsoessa näkee itsessään muutenkin vaan niin paljon negatiivista. Tämä vartalo ja kasvot, joista ekana pompsahtaa esiin tummat silmänaluset ja väsyneet ilmeet. Kun ei oikeen jaksa meikatakkaan ja tukankin pelastaa vaan hätäponnarilla. Mutta kun se juurikasvukin ilmenee jo tässä vaiheessa.

Syksyn pitäisi olla muutoksen aikaa. Tässä pitäisi jokaisen painaa satalasissa hommia, kaivaa möllerit ja monivitamiinit aamupalan lisäksi ja käydä ulkoilemassa pienestä tihkusateesta huolimatta. Napataan iltasella viltit esiin, kynttilät palamaan ja nautitaan uunituoreesta piirakasta. Kirjastokortin voi viilata lipaston pohjalta ja uppoutua iltasella hyvän stoorin pariin. Nyt olis kaiken tohinan keskellä lupa oikeesti rauhottua.

Huomaan, miten sisäinen Innon Marko on heränny myös minussa. Koti tuntuu jotenkin entistä tärkeemmältä paikalta. Pitkästä aikaan kaikkien muiden houkuttelevien ajatusten kilpailun voittaa ajatus aikaisesta nukkumaanmenosta ja kodin turvasta. Toivon, että kun ystävät saapuu kylään, he näkevät meikäläisen olemuksen mun kodista. Pieniä, tärkeitä asioita ripoteltuna ympäri kämppää. Valokuvia, kynttilöitä ja uunin päällä vastapaistettua piirakkaa. Ja mitä mä teen? Mä oon keksiny paljon uusia harrastuksia. Villasukkien kutominen aiheuttaa jo niin sanottua riippuvutta ja elokuvatkin on ihan kivoja iltasella.

Vaikka kaupungin nurmikkoja ja jokirantaa ei teekkään mieli enää vallata, voi valtauksen suorittaa sisätiloissa. Kaverit, mulla on edelleen ne tuparit pitämättä. Nautittaisko kerrankin toistemme hulvattomasta seurasta ihan tolleen hissukseen sopivasti juhlistaen. Sitten, kun tää stressitaso ollaan saatu laskettua ja fiilis on sellanen, että toivoo elämässään jotain muutakin kuin yksinäisyyttä.

Muuttuminen ei ole mahdotonta, jos sitä tosissaan toivoo. Mitäpä jos loskasta huolimatta huomen aamulla kipittäis kaffekuppi kädessä iloisesti kohti koulua. Onkos sillä merkitystä jos pakkaa reppuunsa ruisleivän mukaan piristämään puolilta päivin kurnivaa nälkää. Pipot, kaulahuivit ja villasukat on vihdoin sallittuja. Sini Sabotage ei välttämättä näytä mussa pahalta. Ja mitäs, jos ensi kertaa elämässä karauttais kaverin kanssa karkuun tätä Pohjolan kaamosta? En tiedä teistä, mutta aattelin yrittää tällästä.

Ja terkkuja lähipiiriin. Jemmasta löytyy pullo viiniä. Tarjoon sitä kyllä kylään tulijoille.

Tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä - nauti siitä.

Turkulaisittain miälenvikaisen ja jännittävän viikonlopun voi vihdoin puolen yön aikaan laittaa purkkiin tiivistämällä sekavat ajatukset yhteen blogitekstiin ja aloittamalla näin uusi viikko, uusilla kujeilla. Käytiin kartturin ja tiimin kanssa riipaisemassa tossa kotiseudun SM-kisoista ne korkeimmat pytyt ja pisteet kotiin, huolimatta alun kankeudesta sekä niistä perjantain ja lauantain välisen yön ajatuksista; ''mä niin lopetan tän rallin kun en kerta pärjää''. Vaikka voitto tuntuu hyvältä, tuntuu entistä paremmalta se, että sen saavuttaa oikeasti vaikeuksien jälkeen. En tarkoita pelkästään sitä jo mainittua alkukankeutta, vaan näitä kaikki vaikeuksia jotka viime aikoina on meikäläistä vienyt mennessään. Ne ajatukset purkitan nyt pakettiin, nukun yön yli ja herään aamulla vailla murhetta.

Koulun loppurutistukset, kisaan valmistautumiset, oman uran vaatimukset.. Jos käytän sanaa ''ahdinko'', en tiedä riittääkö se kuvaaamaan tarpeeksi painavasti omia viimeaikaisia olotilojani. Mä olen ollut kerta kaikkiaan todella hukassa. Elämä on ollut sellaista sekavaa nuoralla tanssia ilman varsinaista tietoa siitä, kumpaan suuntaan tulisi seuraava askel taittaa. Olen menettänyt, ottanut kuraa niskoilleni ja siitä huolimatta kaivanut tieni takaisin pinnalle. Rehellisesti luulin löytäneeni pitkäkestoisen ja tukevan asian vastapalloksi kaikelle tälle hälinälle, mutta jouduinkin huomaamaan, miten väärässä ihminen voi olla. Miten arjen selättämiseksi ei tarvitakkaan tuhatta asiaa, vain vaan heitä, jotka oikeasti auttavat harmaan arjen pyörittämiseen. Aitoja, luotettavia ihmisiä.

Olen ymmärtänyt sen, että sataprosenttisesti nauttiaksesi elämästäsi, tarvitset rinnallesi ihmisiä, joiden kanssa jakaa yksinkertaiset onnen avaimet. Niitä, jotka vastaavat sinulle kysyessäsi ''miksi'', niin ''miksi ei?''. Hetken mielijohteesta kohti auringonlaskua, epätoivon hetkellä tsemppaavia viestejä ja kasvoilta heijastuvaa innostusta ja kiinnostusta kertoessasi itsellesi tärkeitä asioita. Heitä, jotka kisareissulta palaessa on vastaanottamassa sua kotikulmille puhtaasti sydämestä tulevien hurraahuutojen kera.

Ja jos elämääsi oikeasti putkahtaa tälläisiä kultakimpaleita, niin ota heidät viereesi tiukalla otteella. Ystäviä ei tarvitse olla paljon, jos vaan kerralla löytää ne oikeat.

Jokainen meistä joutuu tekemään elämässään kipeitä valintoja. Sellaisia, joissa jopa asian menettäminen satuttaa, mutta on silti parempi ratkaisu. Sanotaanko näin, että kädessäsi saattaa olla kohtalokkaan väärät kortit, jos viikon reissun jälkeen kotiin palatessa ensimmäisenä ajatuksenasi on, että pitäisiköhän suosiolla vaihtaa lakanat. Kun ei koskaan tiedä. Ja mikäli ajatusten juoksu jatkaa samalla tahdilla seuraavaan, niin uskaltaakohan asian ottaa puheeksi vai pakeneekohan toinen muovikassit kainalossa pois. Kuka hullu jaksaa vaivata jo valmiiksi stressaantunutta päätä vielä moisilla ajatuksilla. Varsinkin, kun voit olla varma siitä, että tämän kokoisella maailmalla saattaa olla jotain muitakin vaihtoehtoja sulle tarjottava.

...Joku viisas sanoi mulle aikoinaan, että mielummin sinkku kuin paskassa suhteessa. Hänen viisaaseen mietteeseen yhdyn itsekin.