Suoraa puhetta Suvannolta

Meikäläisellä kun on tapana purkittaa ja päättää kaikki, niin suodattakoon se ilo jälleen mulle. Syyssateet alkaa olemaan toivottavasti jo osa menneisyyttä ja jouluhommille voidaan raivata tilaa kodissa ja ennenkaikkea ajatuksissa. Lämpöä, läheisyyttä ja yhdessäoloa - niitä meikäläinenkin kaipaa näihin päiviin.

Jos hetken rullaan muistofilmiä taaksepäin niin kokonaisuudessaan syksy oli melkonen myrskytuuli. Muutamaan kuukauteen mahtui pää kolmantena jalkana pinkomista koulussa, töissä, töissä ja vielä kerran töissä. Sisältöä enemmän? Paukutetaans. 30h/vko koulua, 5 (!!) kirjoitukset ja niihin valmistaumiset, onnistunut kisakausi, urheilua kuten salibandyn jälleen aloittaminen, uuden työpaikan hankkiminen, yksi raskaampi eroprosessi sekä yhden läheisen menettäminen pilvenhattaroiden paremmalle puolelle. Laiska se töitään luettelee mutta sanottakoon, että tekemistä riitti. Ja ajatuksia. Surusta iloon ja taas suruun mentiin sitä tahtia että naapurikin piti hatustaan kiinni. Aikataulujen yhteensovittamisessa lienen kai olevan nykyajan ammattilainen, vaikkakin kaamostila tätäkin päivää koettelee. Mut mikä tärkeintä. Hengissä ollaan ja eteenpäin porskutetaan.

Vai porskutetaanko? Jossain vaiheessa meistä jokaisesta loppuu vastoinkäymisesten kohdatessa patterit ja tänään kai lienee se päivä. Läpändeerukseksi rallipiireissä muodostunut ''sä oot kädetön!'' huudahdus lienee kai osuvan kirjaimellisesti minun kontolleni. Kun kyseessä on omasta toimintakyvystä, kaamosmasennuksen multihuipentuma on oven takana. Sitä kun arvostaa terveyttään aina sillon, kun sitä sattuu ja tapahtuu.

Tässä päivässä kun on sitä tuntua, että tehdessään tosissaan töitä, niin tavoitteen kynnyksellä vedetään matto alta. Pudotus tapahtuu kovaa ja korkealta.

Kuulostaa niin mustalta. Sitä se kai onkin. Tuloksia odotellessa.

perfect sunday

Mun mielestä sunnuntaisista pitäisi tehdä jokaiselle sellainen lakisääteinen ''nothing to do''-päivä. Mikään ei rentouta yhtä paljon kun lauantai-iltana kotiin palatessa tieto siitä, ettei aamuksi tarvitse laittaa herätyskelloa soimaan ja kalenterissakaan ei lue kuin väkisin kirjoitettuja ehdotuksia. Miksi kukaan siis stressaantuisi näin kauniina päivänä?

Aamu lähti ilman herätyskelloa käyntiin silti yhdeksän aikaan, jolloin aamupalaksi nautin vadelmapuuroa ja hedelmiä mehun kera. Mulla oli jalat ihan tukkeessa tämän viikon  treeneistä, joten päätin heittää ulkovaatteet niskaan ja houkuttelin ystävän mun kanssa selättämään Ruissalon luontopolkuja! Syyslehdet, psykiatrinen seura, lintutornin maisemat ja ihana ilma. Puoltoistatuntia saatiin selätettyä kuin huomaamatta ja mietittiin keinoja, miten täällä pääsisi rikastumaan. Paras ajatus tais olla se, että jokaiselle työpaikalle tarvitaan oma filosofi. Sitä palkanjuoksua ei voisi estää. ;-) Lenkin jälkeen väänsin meille makaroonilaatikkoa sillä perinteisellä äidin reseptillä, sillä tollanen kipakka ulkoilma pistää kyllä nälättämään. Ja ai että, kotisohva, makaroonilaatiko ja telkkarista joku hölmö leffa, niin päivään tulee taas sisältöä.

Ystävän lähdettyä keitin itselleni pannullisen kahvia ja uppouduin hetkeksi töiden pariin, suunnittelemaan lähinnä ensiviikon kuvioita, sillä mulla on ihan järkyttävä määrä duunia, koulua, treenejä sekä reissuja. Aina välillä mietin, että mikä mun asema tällä hetkellä taitaa olla? Periaatteessa opiskelija, koska suoritan samalla hiukan opintoja, toisaalta oon ihan palkkatyössä, mutta silti eniten aikaani vie tää rallihomma, johon kuuluu kaikki fysiikkatreenaus, yhteistyökumppaneiden keruu jne jne.. Sen asian tiimoilta puhun varmaan päivästäni enemmän puhelimessa kuin joku puhelinmyyjä ja sähköpostejakin lähtee siihen tahtiin, että tietokoneesta lähtee näppäimet irti. Tää ei vaan oo helppoa. Sain pidemmän tovin vietettyä tässä työpöydän ääressä ja jossain vaiheessa huomasin olevani niin aivojumissa, että isovanhempin kutsu iltakaffelle tohon naapuriin tuli enemmän kuin hyvään aikaan. Mukaan nappasin myös incar materiaalia, koska mun ihana isoäiti ja hänen ystävänsä joutuivat jonkin aikaan sitten mun kyytiini treenipätkällä (joo, ja siis ikää näillä friiduilla on abooout.. 60-70v? ;) ja fiilisteltiin tätä materiaalia meidän vanhusten kanssa kera kaffen ja jäätelön. Lueskeltiin samalla tota V&M:n perjantaina julkaistua juttua, jossa pääsin mukaan kysymys&haastattelu osion kohteeksi.

Ja tiettekö mitä? Tää oli musta ihan mahtava sunnuntai. Ei yhtäkään kiirettä, puhelua, stressiä, tai sellasta ärsyttävää huolehtimista ja säätämistä. Kelloa ei oo tarvinnu vilkuilla, oon saanu pitkästä aikaa päivän kun ei tartte edes yrittää näyttää miltään, villasukat & löhöasu on sallittu ja raikas ulkoilma on tuulettanu ajatuksia. Mulla on viime aikoina ollu kauheeta päänsärkyä ja niskahartia jumia, joten toivottavasti tän päivän venyttelyt ja tuuletukset jeesaa niihin. Ja ennenkaikkea kun nyt pääsin vielä purkaa ajatukset tähän blogitekstiin oikeen kynttilänvalossa. Näillä eväillä ensiviikkoon, joka alkaa aamulla kivasti hammaslääkärillä!

Tsemppiä syksyyn kaikille!

RALLIKAUSI 2013

1. Kaikki täytyy tehä ite..

2. Kauden päätöskisa, Rantaralli 12.10. Varakartturi Mälkönen mukana. Luokkavoittajat!

3. Koko kauden SUPERDRIVER!!

4. Turun SM rallista luokkavoitto!

4. Kouvolan SM rallista luokkavoitto!

5. Joskus näin...

6. Hyrynsalmen maisemia. Mahtava reissu. Iso käsi mukanaolleille.

7. Joensuun SM. Eka nuottiralli, eka hyppy!


Lainataanko legendaarisen Mertarannan sanoja ja todetaan lyhyesti ja ytimekkäästi; ''Se on siinä!'' Rallikausi 2013 olis kisoja myöten taputeltuna valmiina, vaikka syksyen hämärtyessä jatketaan silti yhä harjoittelua niin nuotin- kuin ajamisenkin suhteen. Mutta ennenkun siirrytään tulevaan, otetaanpa hyvä asento, palataan ajassa taaksepäin ja mietitään, mitä kaikkea tulikaan tehtyä. Ja sanotaan nyt vielä sellasta, että ylläolevia kuvia ois about 100 lisää. Tossa nyt ensteks löydettyjä...

Kauteen 2013 lähdettiin valmistautumaan kehityskelpoisin asentein; tavoitteita oli kahdessa SM-arvoisessa sarjassa, RSJM v1600 luokassa ja yleisen SM:n yhteydessä ajettavassa Suomicup luokassa, jossa kilpailtiin myös v1600-autojen kesken, mutta pääsimme ajamaan nuotista. Heti tammukuusta otimme tiukat setit Lapin leveyksillä, sillä olimme ajoleirillä, nuotittamassa tunturirallia, sekä ajoimme myös valmennuksen puitteissa paljon keski-suomessa. Koko alkuvuosi tammi-maaliskuuhun kului enemmänkin reissukassia kantaen, sillä talvikauden kisat veivät mennessään ja kisoja ennen pyrittiin myös treenaamaan.

Kisailun lisäksi jännitystä elämään toi ehdottomasti se, että meikäläinen pyrki saavuttamaan tänä vuonna myös opinnot loppuun, ja kirjoitussalissa viihdyttiin niin keväällä, kuin syksyllä. Kolmen kuukauden reissuputki ja paluu arkeen tuotti kovemman pudotuksen, kuin uskoinkaan. Mutta taas voinen katsahtaa olkani yli ja todeta, että kaikesta kummallisuudesta sitä ihminen voikaan selvitä. Kuten noista yo-kirjoituksista.

Nuotittamisen lisäksi ajoimme siis RSJM:n kisoja, jotka ajetaan pimeeseen, eli kilpailut eivät ole ennakkotutustuttavia Ne ovat tainneet olla tämän vuoden meikäläisen kulmakynnyksiä! Jotenkin pimeeseen ajaminen tuottaa vaan entistä suurempa tuskaa, kun nuottireissun jälkeen palaa junnuilemaan ja kartturin suusta ei tule kuin sillointällöin kannustavia kommentteja. Mä olen jotenkin tosi epävarma niissä kisoissa, ja siksi huomaan, että tykkään nuottikisoista enemmän. Siksi esim. ensivuonna asetan tavoitteeni ainoastaan nuotitettaviin kilpailuihin ja haluan panostaa sen kehittymiseen, koska se varmasti on hyväksi myös tulevaisuudessa. Ehkä mä olen vaan niin mukavuudenhalunen, että haluan tietää mihin mennään. ;-)

Kehityskaari on tänä vuonna ollut myös kieltämättä huima; v1600 golffin rajallisuudet on löydetty, olen oppinyt ymmärtämään oman ajoni tasokkuuksia ja analysoimaan omaa tekemistäni. Mä olen myös mielestäni alkanut enemmän havainnoimaan auton teknillisiä juttuja, enkä halua enää sanoa että ''mulle riittää että on neljä rengasta ja ratti''. Me ollaan tiimin kanssa kokeiltu monia eri juttuja tänä vuonna ja on ihan mahtavaa huomata, että mäkin alan ymmärtämään mitä autoltani haluan! Ja myös hieman havainnoimaan mahdollisia vikoja, vaikka välillä vaihdelaatikkoviat saadaankin korjattua kaatamalla bensoa tankkiin.. Mutta sanotaan nyt näin, että jonkinlainen perstuntuma on iskoistettu.

Ja tulihan niitä sieltä. Niitä voittoja. Vuoden aikana kitijärjestelmän mukaan 12 kisaa, joista 4 voittoa, 4 hopeasijaa, 2 pronssisijaa, yksi 4. sija, sekä 1. keskeytys teknillisiin murheisiin. Että eiköhän näillä meriiteillä voi olla ihan tyytyväinen :) Kauden lopputuloksissa olimme SC 6 luokan 2. sekä RSJM 6.

Tästä ylläolevan kuvan tilanteesta lähtien voinen sanota, että ajamisessa on ollut meininkiä. Black rocketissa taidettiin ajaa 5 erikoiskoetta, jossa jokasella pätkällä taisi olla jotain vastaavaa ajolinjaa. Entiedä mikä suonenveto noissa karkeloissa tuli, mutta kyllä maalissa oli hyvä fiilis. Taisi kartturikin sanoa, että ''Laura.. Sä aiheutat ne tilanteet!''.

Kaiken rallattelun lisäksi vuoteen on mahtunut mukaan paljon muutakin. Mut valittiin vuoden alusta kansainvälisen Turvassa Tiellä- tieliikennekampanjan keulahahmoksi, sekä työskentelin Norffin aikana organisaation hommissa. Mieletöntä vastuuta, näkyvyyttä sekä tapahtumia! TT-hommat jatkuu vielä tänävuonna 22.-24.11 Helsingin messuilla.

Mä yritän tiivistää, tiivistää ja tiivistää.. Mutta mun mielessä on niin paljon ajatuksia, väsymystä ja kaikkea etten tiedä mitä sanoa. Loppuun kai lyhyet kiitokset?

Ensinnäkin, mä en pystyisi näihin hommiin ilman mun tiimiä. Perheeni, kartturini Reeta, valmennuspoppoo. IRMA:n pojat, W-pisteen sankarit. Koko valmennusporukka valmentajista valmennettaviin. Armisen opit Keuruun leiriltä on vieny monen monta kertaa eteenpäin. Kaikkien kannustavat viestit kisojen jälkeen saa hymyn mun huulille. Ystävät, jotka jaksaa ymmärtää vaikkei lynkyttämään pääse joka viikonloppu. Facebookin tykkäilijät, jotka jaksatte aina kannustaa :) Kaikki TE, jotka luotatte muhun, ja saatte vaikeuksien aikaan myös mun itseluottamukseni palautettua. Teitä on niin monia, että teistä saisi yhden kokonaisen bloggauksen tehtyä! En vaan osaa näyttää mun kiitollisuutta tarpeeksi Teille kaikille!

Ja koska ura on tehty jatkettavaksi, siihenkin tarvitaan teitä kaikkia vielä jatkossa. Ensivuonna yritetään räjäyttää pankki, kokeillaan jotain uutta ja pyritään ottamaan seuraava askel.. tai paremminkin HARPPAUS eteenpäin! 

Lisää luettavaa jokaiselle 18.10 (eli ens pe) julkaistavassa Vauhdin maailmassa. Hankkikaahan se :)

kiitos ja anteeksi,
RALLI-LATE

on Top of the World

Mä haluun olla. Juonenkäänne, haastaja, kova akka. Sellanen, jonka periksiantamattomuus muistetaan vielä vuosien jälkeen. Itseni lisäksi haluan saada jengin uskomaan meikäläisen taitoihin. Yksinkertasesti; mä aina välillä muistan hyvin sen, mitkä asiat herättää mussa mielettömiä fiiliksiä ja tahdonvoimaa. Niistä pitää pitää kiinni.

Ihmiset ovat katoava luonnonvara. Niin myös heidän voimat. Vuosi 2013 ei ole lopuillaan, vielä, mutta sanottakoon jo tässä vaiheessa, että voimavarat ovat olleet lopussa, mutta taas täynnä virtaa. Olen vuoden aikana joutunut usein pohtimaan, kuinka paljon asioita haluan saavuttaa ja kuinka paljon olen valmis tekemään niiden eteen. Vasta lähiviikkoina olen vihdoin ymmärtänyt sen voimantahdon määrän ja aseittanut haasteet ja tavoitteet uusiksi. Nyt vauhti on taas se, mikä aikaisempina vuosina. Tällä panostuksella syntyy uusi mestari.

Itseluottamuksen ja kusipäisyyden raja on veteenpiirretty, jonka haasteen aion ottaa vastaan. Saadakseni luottamuksen muulta jengiltä, mun pitää myös itse ymmärtää omat vahvuuteni. Peilin edessä seisoessa pitää kehua ja potkia itteään eteenpäi. Se on neuvo, jonka voin tarjota teille jokaiselle. Kuka pystyy seisomaan hetken peilikuvansa edessä, hymyillä ja lopuksi sanoa, ''mä oon niin hyvä''? Tuskin moni, ilman pilkallista naurua ja päästä kaikuvaa epäuskon ääniä. Peittäkää ne äänet, luottakaa itseenne. Ei se Cheek turhaan maailman kartalta laula, että vihaajat vihaa. Miksi suotta antaa kunniaa heille, kun itsestään voi löytää uskomattomia voimanpesäkkeitä vain hieman itsetuntoaan potkimalla?

Enkä mäkään ole mikään absoluuttinen onnistuja. Mä olen tänävuonna ottanut konkreettisesti niin monessa asiassa turpaani, ettei menneiden vuosien epäonnetkaan riitä yhteenlaskettuina samoihin summiin. Asenne pitää löytää itsestään. Saanhan mäkin itkeä telkkaria katsoessani, jos haluan. Mut itkun näyttäminen ei aina kerro pelkästään heikkoudesta; se saattaa kertoa myös asian tärkeydestä.

Mun haaste on se, että mä nostan itseni urheilijaksi. Fysiikka, ajatusmaailma ja yhteistyökumppanit ovat seuraava haasteeni. Kaikki avustus tuohon jälkimmäiseen viitteeseen on tervetulleita. Nyt ois meinaa mainostajana sellanen asennepommi, että oksat pois. Kirjoittajana tuleva maailmanmestari.

vapaa kuin taivaan lintu

Elämä on ollut viime aikoina kohtuu mielenvikasta. Kaiken stressin ja kiireellisyyden välissä olen silti löytänyt itsestäni haastajan, oman sisäisen kirittäjäni. Mä olen tarttunut haasteisiin ja voittanut pelkoni. Kuten kamppaamalla neulakammoni ja nappaamalla muiston niskaani. Linnulla on symbooli, joka muistuttaa minua rakkaasta isoäidistäni. ''Laura, muista aina, että vaikka linnut lentävätkin parvessa, ne jokainen kulkee silti omaa reittiään''. Lintu symboloi tietynlaista vapautta ja itsenäisyyttä. Juuri niitä asioita, joihin mä olen päättänyt itsessäni keskittyä.

Mä olen päättänyt olla itsenäinen. Mä olen tarkastellut omia motiivejani, ja asennettani. Mä huomaan, miten tällästä tietynlaista vapautta olen kaivannut aivan mahdottomasti. Tottakai mäkin olen kompastellut ja mokannut elämässäni, mutta viime päivinä mulle on selkeytynyt, mihin ne kompastelut mua silti johdattaa. Voi olla, etten tule koskaan juhlimaan YO-lakkia, se harmittaa, mutta.. Jollen mä siitä selviä, niin sit pitää äkkiä keksiä jotain muuta. Mä en voi haalia elämääni enää yhtään enempää vallotettavaa vuorta, sillä muidenkin vuorten huipuille on vielä kiipeämistä.

Yks suurin vuori on silti kaikista tärkein. Uranluonti. Olen ymmärtänyt, että tässä on turha välittää siitä, mitä muut kylillä protestoi ja puhuvat. Mä näytän kynteni keskittymällä tulevaan, oikeisiin tekemisiin ja siihen, että tästä vuoresta ei mennä ohi, ali vaan kunnialla yli. Tästä päivästä lähtien :)

syksy tulee, oletko valmis?

Ai mistä tietää syksyn tulleen? Vastaantulijoiden naamasta. Jengi pinkoo kaduilla sadetta karkuun minkä jaloistaan ehtii. Muutkin ovat löytäneet vaatekaapistaan liian pitkän kaulahuivin ja kietonut sen ympärilleen kuin viitan. Mä mietin, mikä saa meidät suomalaiset tähän perinteisen kaamosmasennuksen valtaan. Eikö pohjolan porukka vedäkkään ympäri vuoden satalasissa? Mä en ainakaan. Mä vihaan tätä alkavaa loskaa jo entuudestaan.

Vai onko syksyn saapuminen vain muuttumaton perinne, faktatekijä, joka aiheuttaa tämän kansantauduksi nimitetyn kaamosmasennuksen saapumisen puolessä välin syyskuuta. Auringon viimeiset säteet vievät selkeästi ainakin meikäläisen menneessään ja syksyn pimeys tuntuu pimentävän myös otsalohkon alapuolella sijaitsevat ajatukset. Ei sillä, että kengästä pursuavat villasukat olisi koskaan näyttänyt hyvältä, muttakun peiliin katsoessa näkee itsessään muutenkin vaan niin paljon negatiivista. Tämä vartalo ja kasvot, joista ekana pompsahtaa esiin tummat silmänaluset ja väsyneet ilmeet. Kun ei oikeen jaksa meikatakkaan ja tukankin pelastaa vaan hätäponnarilla. Mutta kun se juurikasvukin ilmenee jo tässä vaiheessa.

Syksyn pitäisi olla muutoksen aikaa. Tässä pitäisi jokaisen painaa satalasissa hommia, kaivaa möllerit ja monivitamiinit aamupalan lisäksi ja käydä ulkoilemassa pienestä tihkusateesta huolimatta. Napataan iltasella viltit esiin, kynttilät palamaan ja nautitaan uunituoreesta piirakasta. Kirjastokortin voi viilata lipaston pohjalta ja uppoutua iltasella hyvän stoorin pariin. Nyt olis kaiken tohinan keskellä lupa oikeesti rauhottua.

Huomaan, miten sisäinen Innon Marko on heränny myös minussa. Koti tuntuu jotenkin entistä tärkeemmältä paikalta. Pitkästä aikaan kaikkien muiden houkuttelevien ajatusten kilpailun voittaa ajatus aikaisesta nukkumaanmenosta ja kodin turvasta. Toivon, että kun ystävät saapuu kylään, he näkevät meikäläisen olemuksen mun kodista. Pieniä, tärkeitä asioita ripoteltuna ympäri kämppää. Valokuvia, kynttilöitä ja uunin päällä vastapaistettua piirakkaa. Ja mitä mä teen? Mä oon keksiny paljon uusia harrastuksia. Villasukkien kutominen aiheuttaa jo niin sanottua riippuvutta ja elokuvatkin on ihan kivoja iltasella.

Vaikka kaupungin nurmikkoja ja jokirantaa ei teekkään mieli enää vallata, voi valtauksen suorittaa sisätiloissa. Kaverit, mulla on edelleen ne tuparit pitämättä. Nautittaisko kerrankin toistemme hulvattomasta seurasta ihan tolleen hissukseen sopivasti juhlistaen. Sitten, kun tää stressitaso ollaan saatu laskettua ja fiilis on sellanen, että toivoo elämässään jotain muutakin kuin yksinäisyyttä.

Muuttuminen ei ole mahdotonta, jos sitä tosissaan toivoo. Mitäpä jos loskasta huolimatta huomen aamulla kipittäis kaffekuppi kädessä iloisesti kohti koulua. Onkos sillä merkitystä jos pakkaa reppuunsa ruisleivän mukaan piristämään puolilta päivin kurnivaa nälkää. Pipot, kaulahuivit ja villasukat on vihdoin sallittuja. Sini Sabotage ei välttämättä näytä mussa pahalta. Ja mitäs, jos ensi kertaa elämässä karauttais kaverin kanssa karkuun tätä Pohjolan kaamosta? En tiedä teistä, mutta aattelin yrittää tällästä.

Ja terkkuja lähipiiriin. Jemmasta löytyy pullo viiniä. Tarjoon sitä kyllä kylään tulijoille.

Tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä - nauti siitä.

Turkulaisittain miälenvikaisen ja jännittävän viikonlopun voi vihdoin puolen yön aikaan laittaa purkkiin tiivistämällä sekavat ajatukset yhteen blogitekstiin ja aloittamalla näin uusi viikko, uusilla kujeilla. Käytiin kartturin ja tiimin kanssa riipaisemassa tossa kotiseudun SM-kisoista ne korkeimmat pytyt ja pisteet kotiin, huolimatta alun kankeudesta sekä niistä perjantain ja lauantain välisen yön ajatuksista; ''mä niin lopetan tän rallin kun en kerta pärjää''. Vaikka voitto tuntuu hyvältä, tuntuu entistä paremmalta se, että sen saavuttaa oikeasti vaikeuksien jälkeen. En tarkoita pelkästään sitä jo mainittua alkukankeutta, vaan näitä kaikki vaikeuksia jotka viime aikoina on meikäläistä vienyt mennessään. Ne ajatukset purkitan nyt pakettiin, nukun yön yli ja herään aamulla vailla murhetta.

Koulun loppurutistukset, kisaan valmistautumiset, oman uran vaatimukset.. Jos käytän sanaa ''ahdinko'', en tiedä riittääkö se kuvaaamaan tarpeeksi painavasti omia viimeaikaisia olotilojani. Mä olen ollut kerta kaikkiaan todella hukassa. Elämä on ollut sellaista sekavaa nuoralla tanssia ilman varsinaista tietoa siitä, kumpaan suuntaan tulisi seuraava askel taittaa. Olen menettänyt, ottanut kuraa niskoilleni ja siitä huolimatta kaivanut tieni takaisin pinnalle. Rehellisesti luulin löytäneeni pitkäkestoisen ja tukevan asian vastapalloksi kaikelle tälle hälinälle, mutta jouduinkin huomaamaan, miten väärässä ihminen voi olla. Miten arjen selättämiseksi ei tarvitakkaan tuhatta asiaa, vain vaan heitä, jotka oikeasti auttavat harmaan arjen pyörittämiseen. Aitoja, luotettavia ihmisiä.

Olen ymmärtänyt sen, että sataprosenttisesti nauttiaksesi elämästäsi, tarvitset rinnallesi ihmisiä, joiden kanssa jakaa yksinkertaiset onnen avaimet. Niitä, jotka vastaavat sinulle kysyessäsi ''miksi'', niin ''miksi ei?''. Hetken mielijohteesta kohti auringonlaskua, epätoivon hetkellä tsemppaavia viestejä ja kasvoilta heijastuvaa innostusta ja kiinnostusta kertoessasi itsellesi tärkeitä asioita. Heitä, jotka kisareissulta palaessa on vastaanottamassa sua kotikulmille puhtaasti sydämestä tulevien hurraahuutojen kera.

Ja jos elämääsi oikeasti putkahtaa tälläisiä kultakimpaleita, niin ota heidät viereesi tiukalla otteella. Ystäviä ei tarvitse olla paljon, jos vaan kerralla löytää ne oikeat.

Jokainen meistä joutuu tekemään elämässään kipeitä valintoja. Sellaisia, joissa jopa asian menettäminen satuttaa, mutta on silti parempi ratkaisu. Sanotaanko näin, että kädessäsi saattaa olla kohtalokkaan väärät kortit, jos viikon reissun jälkeen kotiin palatessa ensimmäisenä ajatuksenasi on, että pitäisiköhän suosiolla vaihtaa lakanat. Kun ei koskaan tiedä. Ja mikäli ajatusten juoksu jatkaa samalla tahdilla seuraavaan, niin uskaltaakohan asian ottaa puheeksi vai pakeneekohan toinen muovikassit kainalossa pois. Kuka hullu jaksaa vaivata jo valmiiksi stressaantunutta päätä vielä moisilla ajatuksilla. Varsinkin, kun voit olla varma siitä, että tämän kokoisella maailmalla saattaa olla jotain muitakin vaihtoehtoja sulle tarjottava.

...Joku viisas sanoi mulle aikoinaan, että mielummin sinkku kuin paskassa suhteessa. Hänen viisaaseen mietteeseen yhdyn itsekin.

Älä koskaan pelkää ilmaista sitä, mitä on sydämelläsi. Pienestä kipinästä kasvaa joskus liekki jonka loimussa voi monta kuukautta lämmitellä käsiään joku jota rakastat tai joku jonka tunnet vain ohimennen. - Faith Baldwin

                                                                           bruno keiser

Pitkästä aikaa: helou! Sain hetki sitten maailmalta puhelinsoittoa, joka herätti melkoisen myllerryksen mahan pohjassa. Tällä blogilla taitaa sittenkin olla lukijoita. Vietin puolituntia elämästäni puhelimen päässä ihmisen kanssa, joka kertaili ääneen minun kirjoittamia lauseita, niinkuin vanha ystävä joka olisi tuntenut minut jo vuosia. Mä hymyilin koko puhelun ajan, koska se oli melkoisen maagista. Samanaikaisesti koin epämiellyttävän tunteen siitä, miten viime aikaisesta postauksesta on vierähtänyt jo tovi, että miten olenkaan osannut unohtaa kokonaan tämän mukavan harrastuksen. Niinkuin monesti jo todettu - blogihan on siitä kiva että tänne voi kirjoitella mitä vaan ja koska vaan.

En aio avautua uudestaan siitä, miten kiireinen aikataulu vie mennessään ja miten bloggaaminen kuuluu niihin asioihin, joka on helposti jätettävissä. Monesti olen istunut koneen ääreen, avannut kirjoitusohjelman ja vain hetken päästä tullut jo siihen tulokseen, ettei kannata edes yrittää. Ajatukset ovat olleet hieman solmussa. Olen täysin sivuuttanut sen faktan, että ongelman ratkaisuhan on ollut suoraan edessäni: solmujen aukaisemiseen tarvitaan vain hieman sanoja, esille heitettyjä mietteitä ja sanojen yhteenliittämistä lauseenomaiseksi rakenteeksi. Kukapa raihnaista osaa auttaa, jollei raihnainen itse peliä avaa?

Olen tuntenut itseni hieman raihnaiseksi. Muistatteko, miten kesää ennen bloggailtiin ja listattiin kesän kuumimpia menovinkkejä ja suunniteltiin sen verran reissuja, että loma tuntui loppuvan kesken ennen aikojaan? Mä muistan. Tein blogiin, nettiin, päiväkirjaan ja kalenteriin valmiiksi jo huhtikuussa suunnitelmia siitä, miten grilliruoka pursuu ensin grillistä ja sitten navasta, miten karataan takaovesta keskellä yötä kaverin kanssa ja miten festareista talsitaan nelinkontein taksitolpalle. Tänään lukiessani uutsista trombivaroituksia, menneiden hellepäivien murehdintaa ja talven lähestymistä - tajusin yhden faktan: multa jäi tämänvuoden lista kokonaan kirjoittamatta. Syy unohtumiseen lienee muuttuneet lomat - urheilijallahan ei varsinaista lomaa koskaan olekkaan. 
Olen kesän aikana hankkinut kolmeen eri työpaikkaan verokortin. Tein sopimuksen uudelle kuntosalille. Sain siviiliautooni uuden konepellin koska ryttäsin vanhani pösön perään viime keväänä. Elän vieläkin remontin keskellä koska meikäläisellä ei varsinaisesti ollut rahaa viedä sitä ihan loppuun asti. Ei ole havaintoakaan missä mun kaverit viilettää koska en ole kuukauteen kuullut kauheen monesta ihmisestä. Mut tiettekö mikä saa silti naurattamaan? Mä oon ajanut ihan perkeleen kovaa rallia. Mä olen saanut työpaikoista kiitosta ja kuntosalilta uutta energiaa. Kotonakin on välillä tullut vastaan toinen asustelija, vaikka senkin aikataulut vie sitä enemmän kuin meikäläinen. Ja ennenkaikkea -mä oon joinakin päivinä vaan ollut. Tuntenut aika-ajoin itseni yksinäiseksi Buddhaksi mutta koittanut nauttia kaikinpuolin omasta rauhasta. Suorastaan vaatinut itseäni olemaan aloillaan ja todennut sen faktan, ettei maailmassa ole vieläkään kristallipalloa joka todistaisi kaiken tulevan. Kirjoittanut kuittien taakse top 5 listoja elämän kohokohdista, selvitellyt aikatauluja. Haastanut itseni vastaamaan asioihin, jotka johdattelee kohti seuraavia etappeja. Kysynyt, että ootko sä Laura täysin valmis tulevaan.

 Ja kaiken hiljaiselon jälkeen mulle soitetaan ja kerrotaan, miten mielenkiintoiselta ihmiseltä tunnun blogin perusteella, mitenkä tämän pohjalta potkitaan tyttöä kohti kansainvälistä mediaa. Siis, vaikka mä oon viime aikoina ollut vaan ihan hiljaa. Mut ehkä se menee juuri niin. Sitä pääsee nopeemmin pinnalle teoilla kuin puheilla. Ja näiden puheiden saattelemana olen valmiina huomiseen Vammalan ralliin, sekä viikonpäästä ajettavaan Kouvolan SM kisaan.

Nautitaan kesästä - vielä kun voidaan. 

Elämä on kuin Kari Tapion keikkakalenteri parhaimmillaan

  Kuva: Niko Lindholm

 Kuva: Bruno Keiser

Kuva: Bruno Keiser

''No one ever works out and regrets it. You never go for a run and then when you're finished, wish you would have just stayed home. You never climbs a mountain, get to the top and say ''I should have just been content to stay where I was.''

Elämme kovia aikoja. Perhanan kovia ja aikataulullisesti vaikeita. Jollei muuten, niin vuorokaudesta loppuu yksinkertaisesti tunnit. Töitä, treeniä ja remonttia. Päivän pituutta ei viitsi venyttää aamuyöhon kun muutenkin tietää herätyskellon herättävän ennen kukonlaulua. Päivän toimintoja riittäisi vaikka muille jakaa. Mutta koska elämä vie taas mennessään, antaa sen viedä. Meikäläisen facebook menisi jumiin onneen liittyvistä tilapäivityksistäni, joten on aika koota harhailevat ja hymyä aiheuttavat fiilikset yhteen tekstipläjäykseen. En ole raskaana, enkä ole vaihtamassa sitä kalustoakaan, mutta pienet arkiset asiat saa todella tämän tytön nauttimaan onnestaan.

Niinkuin todettu, hyppy tuntemattomaan oli oman elämäni teema tänä keväänä. Mitä nyt sohvakalustot muutti kimppaan 300km päähän aikaisemmasta ja vanhempien lihalaatikoiden ääreen ei enää ole matkaa kuin puolisen tuntia. Mä oon kotona, niinku todella. Kenkätelineestä löytyy 42 kokoisia kenkiä ja pyykkikorissa pyörii saman kaverin vaatteet. Jääkaappiin pitää ostaa kahden nälkäisen edestä ruokaa. Ai että.

Mä istuskelin eilen Päijänteen rannan äärellä ja kattelin tutuksi muodostuneita maisemia. Ihmettelin sitä, miten paljon pari kokonaista vuotta vieraalla maalla tekee ihmisestä erilaisen. Reissaaminen kasvattaa ja opettaa. Opinnot toisella paikkakunnalla ei opeta pelkästään koulutukseltaan, vaan kokonaisvaltaisesti ihmisenä. Se opettaa vastuuta, periksiantamattomuutta ja rohkeutta. Ottamaan vastuuta itsestään ja omista asioistaan. Enkä nyt tarkoita sitä, että isä ei ole asentamassa lamppuja kattoon jolloin joudut itse ne laittamaan, vaan sitä, että.. Sun pitää vaan pärjätä. Sun pitää tarkastella omia valintojasi päivittäin ja etsiä potkuja niihin asioihin, jonka vuoksi sä olet siellä, minne elämä on sinut vienyt. Olla varma omista valinnoistasi.

Ja koska mä olen oppinut olemaan omien valintojeni takana, aion olla sitä myös täällä. Mä jätän melkosen vaiheen elämästäni taakse ja nappaan kapeille harteilleni hieman lisää vastuuta itsestäni. Ei elämä ja urheilu lopu - vaan ne suorastaan jatkuvat nousujohteisesti ylöspäin. Mä sain opit, vinkit ja tuet vieraalla maalla - nyt voin kotopuolessa näyttää, mihin tulen pystymään. Tiedän silti, että paineen keskellä voin koska vaan soittaa takaisinpäin ja pyytää apua. Luultavasti soittelenkin perään.

Mutta nyt on mun aika olla vahva, vaikka haikeelta tuntuu.