Suoraa puhetta Suvannolta

Meikäläisellä kun on tapana purkittaa ja päättää kaikki, niin suodattakoon se ilo jälleen mulle. Syyssateet alkaa olemaan toivottavasti jo osa menneisyyttä ja jouluhommille voidaan raivata tilaa kodissa ja ennenkaikkea ajatuksissa. Lämpöä, läheisyyttä ja yhdessäoloa - niitä meikäläinenkin kaipaa näihin päiviin.

Jos hetken rullaan muistofilmiä taaksepäin niin kokonaisuudessaan syksy oli melkonen myrskytuuli. Muutamaan kuukauteen mahtui pää kolmantena jalkana pinkomista koulussa, töissä, töissä ja vielä kerran töissä. Sisältöä enemmän? Paukutetaans. 30h/vko koulua, 5 (!!) kirjoitukset ja niihin valmistaumiset, onnistunut kisakausi, urheilua kuten salibandyn jälleen aloittaminen, uuden työpaikan hankkiminen, yksi raskaampi eroprosessi sekä yhden läheisen menettäminen pilvenhattaroiden paremmalle puolelle. Laiska se töitään luettelee mutta sanottakoon, että tekemistä riitti. Ja ajatuksia. Surusta iloon ja taas suruun mentiin sitä tahtia että naapurikin piti hatustaan kiinni. Aikataulujen yhteensovittamisessa lienen kai olevan nykyajan ammattilainen, vaikkakin kaamostila tätäkin päivää koettelee. Mut mikä tärkeintä. Hengissä ollaan ja eteenpäin porskutetaan.

Vai porskutetaanko? Jossain vaiheessa meistä jokaisesta loppuu vastoinkäymisesten kohdatessa patterit ja tänään kai lienee se päivä. Läpändeerukseksi rallipiireissä muodostunut ''sä oot kädetön!'' huudahdus lienee kai osuvan kirjaimellisesti minun kontolleni. Kun kyseessä on omasta toimintakyvystä, kaamosmasennuksen multihuipentuma on oven takana. Sitä kun arvostaa terveyttään aina sillon, kun sitä sattuu ja tapahtuu.

Tässä päivässä kun on sitä tuntua, että tehdessään tosissaan töitä, niin tavoitteen kynnyksellä vedetään matto alta. Pudotus tapahtuu kovaa ja korkealta.

Kuulostaa niin mustalta. Sitä se kai onkin. Tuloksia odotellessa.