Rakkaus on kaikki mitä tarvitset, mutta hieman vessapaperia silloin tällöin ei liene haitaksi.

On aivan super ihanaa huomata omissa ystävissäni, kuinka he hehkuvat sitä tiettyä onnellisuutta, koska ovat löytäneet toisen ihmisen kanssa yhteisen tien ja suunnittelevat tulevaisuutta. Valitettavasti myös tässä iässä ne ''ikuiset rakkaustarinat'' eivät menneetkään mutkitta ja joidenkin tiet päättyvät nopeammin, kuin kukaan kuvittelikaan. Silloin meitä ystäviä, jotka kellon- tai vuodenajasta riippumatta olemme puhelimen päässä tai konkreettisesti vieressä tukemassa tarvitaan. Ja meikäläinen on ainakin tämän hoitanut kunnialla!

Ehkäpä en kuitenkaan ole paras neuvomaan ongelmien kanssa (eikä kyllä paras ystäväni Roosakaan siinä kovinkaan taitava ole...), mutta mikä neuvo muka oikeasti koskaan on toiminutkaan? Jokaisen pariskunnan suhde sisältää mitä luultavamin miljoonia 'salaisia' asioita, joista meillä ystävillä ei ole harmainta hajuakaan eikä välttämättä neuvomme konkreettisesti tee muutakuin pahaa. Tämän voisin alleviivata myös omalta osaltani; vaikka paljon tuleekin sille parhaalle ystävälle puhuttua ja vuodatettua, niin usein jää silti salaisuudet kertomatta. Täytyyhän sille kumppanillekkin olla lojaali ja uskollinen.

Joskus tulee minunkin elämässäni eteen tilanteita, jolloin ei oikein keksi sopivia sanoja kuvaamaan omia fiiliksiä, saatika muutenkaan rohkeutta kertomaan asioista suoraan hänelle, jolle haluaisin sanoa miljoonia asioita. Vaikka olemus hehkuukin täydellistä itsevarmuutta, on tietyt tapaukset meikäläisen menneisyydessä vetäny arvet ''syvälle sisimpään'' ja kaikenlaisissa rakkausasioissa voinen myöntää, että mä pelkään aivan helkkarista. Enkä edes enään osaa heittäytyä vain tunteiden armoille, eikä minun kuulukkaan. Ehkäpä sen vuoksi on helppo pönkittää omaa luottoaan itseensä tekemällä kotona miesten hommia, kuten vähän remontoida & asentaa, sekä rauhassa keskittyä omaan uraan, niin ei tarvitse toisen aikatauluja värittää omilla kuvillaan.

Rakkaudessa on aina vähän hulluutta, mutta niin on hulluudessakin aina vähän järkeä.

Niin tai näin, tämmöisissä asioissa ei kai koskaan ole järkeä, mutta kuuluuko edes? Onko tunteissa järkeä, onko järjelliset tunteet suoraan sydämestä? Vai meneekö nyrkkisääntö vain niin että tunteiden kanssa on oltava järkevä? Miksi ei silti pysty hallitsemaan järjellä tunteita, unohtamaan ja hautamaan ne syvälle uumeniin ja jatkamaan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Minkä vuoksi käyn edes tätä ajatustyötä läpi, jos nämä asiat voisivat hoitua järjen kanssa? Kuka helkkari on edes keksinyt stereotypian että täällä pitäisi olla pariskuntina ja ilman toista ei välttämättä selviäkkään tulevaisuudesta. Onko unelmien saavuttaminen yksin yhtä hauskaa, kuin toinen rinnallaan?

Yksi tärkeimmistä matkoista, jonka ihminen voi tehdä, on mennä toista puolitiehen vastaan.

Mitäpä jos jokainen ottaisi tässäkin asiassa suhteellisen toimivan taktiikan; olemalla onnellinen näin kun asiat ovat nyt, olet sitten parisuhteessa tai et. Oman onnen löytäminen saattaa olla aivan nenän edessäsi, sitä ei vain välttämättä huomaa jos surkuttelee kohtaloaan. Eipä tänne kukaan ole koskaan yksin jäänyt :-)

Ei tarvitse olla uransa huipulla, jotta voi määritellä itsensä huippu-urheilijaksi. Riittää, kun tekemäsi työ ja asenteesi johtaa sinut urasi huipulle.

Eilen vietettiin niin sanottua ''suurien mietteiden päivää''. Olimme palaverissa, jossa itse kullakin urheilijalla taisi jalat tutista pöydän alla, kun keskustelimme asioista niiden oikeilla nimillä. Miksi me olemme täällä, mitkä on niitä asioita jotka saa meidät aamulla punnertamaan itsemme sängystä ylös ja miksi haluamme tätä näin paljon?
Vaikka itselleni vastaukset olivatkin selviä, voinen myöntää, että piston sydämessäni tunsin, kun aamutreenit olivat tiistailta jääneet välistä muista syistä, mutta onneksi illalla sain korvattua ja omantunnon takaisin kohdilleen..

Muistan sen hetken, jolloin ensikertaa tulin koko koulun pihaan ja haastatteluun, miksi tänne haluaisin. Meillä jokaisella on ollut jo silloin tavoitteemme miksi olemme tänne hakeneet, ja niiden tavoitteiden ansiosta olemme myöskin sisään päässeet. Mutta itse voin käsisydämellä myöntää, että tavoitteet ovat muuttuneet. Ja mikä parasta; ne ovat muuttuneet korkeammalle, lähemmäksi unelmaa, sillä sen aikaiset tavoitteet jotka haastattelussa ovat olleet ''korkeammalla'', ovatkin jo nykyään muutaman askeleen lähenpänä, ehkä jo lähitulevaisuudessa. Niin kornilta kuin se kuulostaakin, on kehitystä siis tapahtunut. Ja sehän vasta antaakin lisää potkua persuksiin painamaan yhä kovempaa ja kovempaa, jotta menestyksen tikapuissa noustaisiin korkeammalle. Jotta olisin huippu-urheilija.

Täysin mutkaton ei tie tietenkään ole ollut, eikä se helpommaksi muutu ollenkaan. Voinen sanoa, että vaikeampaa tulee näillä portailla olemaan, kuin aamusen treenin jäisissä hautausmaan portaissa. Vaikka tiettyä kehitystä on tapahtunut, olen vasta ihan alkumetreillä kaiken tämän kanssa. Ja omalla tavallaan sekin on inhottavaa, kun mikään ei tapahdu hetkessä. Onneksi oma tahto ja selkäranka on niitä asioita, jotka paukuttavat meikäläiseen lisää vauhtia, tietynlaista puhtia, jotta saavutan lähitulevaisuuden tavoitteet & olen lähenpänä kaukaisia haaveita. Ero unelmien, tavoitteiden ja haaveiden suhteen on kuitenkin loppujen lopuksi suhteellisen pieni, mutta yksi asia on varma. Mitään niistä ei saavuta ilman todellista työntekoa. Eikä tämä urheilijan ammatti kovinkaan helppo työsarka ole. Ja muistuttaakseni meitä urheiluvalmennuksen nuoria; eihän meistä kukaan aio jäädä vain haaveilemaan saavutuksista, vaan mehän myöskin saavutamme ne?

Mikään ei ole siis välttämättä mahdotonta, kenties vain hieman hankalan matkan päässä. Oikeanlainen sisu ja asenne kyllä antaa ponnistuksia ja ilmaa siipien alle. Ja ennenkaikkea: positiivisuus! Tässä ja nyt, näissä vuosissa, on varmaankin monenkin asian ratkaisu tulevaisuuteen; se pitää oivaltaa vaan heti, ja ottaa siitä kaikki irti. Kaikki apu tarvittavaan fysiikka-, laji- tai kouluopiskeluissa on käsiemme ulottuvilla, mikäli oikeasti sitä haluamme. Ja meikäläinen ainakin nostaa kätensä pystyyn tässäkin vaiheessa; mä haluan!

En välttämättä haluaisi, mutta taidan silti hieman olla nokka pystyssä, koska onnellisuus tästä mahdollisuudesta paistaa meikäläisestä varmaankin kilsojen päähän. Kenties mä olen tämän alkuvuoden vain sulatellut asiaa itseni kanssa, mutta nyt taidan riuhtasta todellisen harson päältäni ja ylpeänä kertoa, että elämä on suhteellisen onnistunutta ja siistiä, vaikka veri & räkä maistuu suussa treenien jälkeen ja mun ''lettipäinen urheilija'' stereotypia on vielä pikkasen hukassa hiusten lyhkäsyyden vuoksi. Kaikki ihmiset täällä valmennuksessa ja valmentajat ovat huippuja, vaikka miespuoliset koutsit ei välttämättä ihan huippu-urheilijoita! (jäniskevennys hehe) Joten miksipäs ei itse kukin nautittaisi mahdollisuudestamme ja oltaisiin ylpeitä siitä, mitä ollaan saavutettu ja ylpeydellä kohdataan ne saavutukset, jotka tulevaisuudessa ovat meitä vastassa?

Meikäläinen ainakin luottaa jokaisen valmennettavan kykyihin ihan todenteolla, vieläkun puristetaan asenteella loput niin hyvää tulee, ihan varmasti!

urheilullista keskiviikkoa kaikille :-)
- LS -

Menestyksen tikapuita ei voi kiivetä kädet taskussa.

Pitkästä aikaa on taas (olevinaan) aihetta kirjoitella mietteitä blogin puolelle, vaikka todellisuudessa meikäläisen pitäisi olla nenä kiinni kirjassa, sillä huomista uusintaa ei paranisi mokata toista kertaa. Mutta sattumoisin tämmöisissä tilanteissa tämäkin blogi saa uusia päivityksiä, sillä on helppo luistaa hetkeksi pois järkevistä ajatuksista ja kirjotella taas asioita suoraan mieleni perukoilta.

Tässä ollaan viime aikoina saatu puristaa, koska kausi saatiin mukavasti päätökseen ja loppuvuosi on sitä mitalin toista puolta, eli paperihommia, tulevaisuuden suunnittelua ja itsensä treenaamista. Tässäkin parhaillani istun kauratyyny niskoilla ja jalat täynnä mobilaattia, koska aamuinen maastojuoksukisa veroittaa meikäläisen kaltaista taapertajaa, mutta silti jaksan hymyillä suoritukseni ansiosta! Vaikka kuitenkin on tällähetkellä aika keskittyä fysiikkaan ja kouluhommiin, ei rattihommia parane tyystin unohtaa. Kartingia ollaan porukassa käyty kurvailemassa ja viime viikonloppuna vedettiin ruotsalaisten asiakastilaisuus läpi. Ei sekään ehkä ihan lapaan mennyt, mutta onneksi tässä on aikaa vaihtaa iskareita..

Toivon todella, että nämä kurakelit vaihtuisivat pian pakkaskeleiksi, jolloin pääsisi kunnolla ajamaan ja treenaamaan, sillä niin kornin kaukaiselta kun se kuulostaakin, pitkän talven jälkeen ei ole enää pitkä aika ajokorttiin ja rallipolkujen korkkaamiselle. Tulevaisuus on käsite, joka tuntuu olevan kaukana, mutta on kumminkin yllättävän lähellä. Ensivuoden suunnitelmia tehdessäni olen todennut, että alkuvuoden kiire putken jälkeen kerkeän vain hetken hengähtää; mikäli en aio elättää itseäni ja menemällä töihin kesäksi. Nähtäväksi jää? Ensivuosi ollaan jo jaettu tiukkoihin treenikausiin, toisella ajetaan ja toisella juostaan. Jossain vaiheessa kirjotetaan lukiossa (haha) kymppejä ja toisessa vaiheessa koitetaan pitää vapaa-ajasta huolta. Vaikka käsite ''vapaa-aika'' on varmaankin tammikuun jälkeen melko tuntematon käsite meikäläiselle..

Että sellaista tälläkertaa, paljon on tapahtunut hienoja asioita :-) Loppuvuosi näyttää tylsältä, kun kalenterissa ei kauheasti ole itse ajoa, joten maltan tuskin odottaa heti tammikuun alkua jolloin pääsee vetämään niinkuin kulho päässä kuuluu. Kyllä elämä on ihanaa kun sen oikein oivaltaa!

Ps. käy tykkäämässä facebookissa: http://www.facebook.com/#!/suvanto.laura