Vain treenaamalla paremmin kuin muut, voit olla parempi kuin muut

Elämässä on aika kornilta kuulostavia asioita. Olen tässä jo kuukauden päivät hokenut itselleni, että meikäläistä puhutellaan nykyään urheilijana. Ja se kuulostaa vieläkin jotenkin kummalliselta, mutta ei ollenkaan huonolta. Alan pikkuhiljaa käsittämään, että kyseinen määrite saattaakin sopia mulle ihan hyvin. Vaikka alussa kaiken tämän kanssa kuitenkin ollaan. Tänään treenien jälkeen istuin parvekkeellani reilu puoli tuntia teekuppi kädessä pohtien asioita. Varsinkin tätä blogia, kun tänne ei ole tullu kirjoitettua aikoihin. Mietin, että mitäpä kerrottavaa mulla oikeastaan on, kun päivät menee tasaisen rutiinin parissa ja arjen pyörittämisessä, sekä viikonloput kisoissa / ajoissa. Ketäpä kiinnostaa kuulla juttuja päivistäni? Mutta sittenhän mä vasta hoksasin, että mulla on hirveästi sanottavaa. Esimerkiksi sen, että elän unelmaani.

Mulla on tänään ollut vapaapäivä. Se tarkoitti sitä, että ennen aamu seitsemää ponkasin pystyyn keittelemään puuroa ja kahdeksalta olin jo juoksupöksyt jalassa hirsisaunalla valmistautumassa aamun kehocuppiin, joka oikeasti oli todella raskas meikäläiselle. Mutta opettava, sillä psyykkisesti se oli melkoisen epämiellyttävää punnertaa monien silmien edessä ja syke 200 ''juosta'' kierrosta, jossa valitettavasti pääkoppa ei kestänyt ja askel muuttui kävelyksi. Treenien jälkeen sain olla niin kauan suihkussa kuin vain halusin. Keitin kahvia, söin, luin ruotsia, pesin pyykkiä.. Pitkästä aikaa kuuntelin musiikkia kaiken tohinan keskellä. Ja se oli aika uskomatonta, että muutama kaverikin tuli käymään kylässä. Parasta koko hommassa oli, että kello näytti 11 ja lajivalmennukseen oli vielä tunti aikaa.

Monet sukulaisistani ja tuttavistani ihmettelevät, että ''eikös tuo ole vähän turhan rankkaa''. Treenata, opiskella ja pyörittää huushollia. Mutta urheilijan elämähän on ihan henkimaailman juttuja. Kummasti sitä jaksaa kaikenlaista, kun pääkoppa on kunnossa. Ihminen on tottuvainen, rutiinit omaksutaan nopeasti ja niihin totutaan. Aamu kuuden herätykset arkisin ei juuri tunnu miltään, kun ne on opetellut viimeisen kuukauden aikana. Olen oppinut, kuinka paljon ruokavalio vaikuttaa treeniin ja kuinka paljon siihen pitääkin kiinnittää huomiota. Melkein voisin sanoa, että koko opintotuki menee jääkaapin täyttämiseen. Hankalinta on ehkä ollut oppia yhdistämään treenit ja lukio-opinnot niin, että kumpaankin jää sopivasti aikaa. Ja tietysti; nuori tarvitsee joskus myös vapaa-aikaa. Tärkeintä on ollutkin ehkä oppia hallitsemaan ajankäyttö järkevästi. Kun hoitaa hommansa täällä, on viikonloppuisin aikaa ystäville.

Viimeisen kuukauden aikana olen oppinut käsittämättömän paljon asioita itsestäni. Sen, että kaiken oman heikkoudeni keskellä mulla on hirveän suuri halu pärjätä omassa lajissani. Auton ja menestyksen kuvat silmissä ollaan vedetty melkein kaikki treenit läpi. Voittajat tekevät asioita, jotka häviäjistä tuntuvat epämiellyttäviltä. Vaikka harjoitukset eivät olekkaan helppoja; niistä jää aina hyvä fiilis. Sellainen, että niissä jaksaa käydä ja tehdä aina parhaansa. Asiaan tietysti vaikuttaa paljon myös se, että meillä on upeat ja ammattitaitoiset fysiikkavalmentajat, mahtavaa porukka koko urheiluremmi ja me kaikki kannustamme toisiamme! (vaikka saankin kuulla siitä että olen turuuust). Tälläiset pienetkin asiat ovat uskomattoman suuria efektejä valmennuksessa. Yksin ei koskaan tarvitse lähteä lenkille, sillä aina on joku valmis lähtemään kirittäjäksi, uimaan, rullaluistelemaan, pyöräilemään.. Yhdessä pitäen hauskaa & samalla treenaten on äärettömän hyvä paketti valmennuksessa. Treeniä meikäläinenkin tarvitsee huomattavasti enemmän.

Jos haluaa saavuttaa mestaruuden, se vaatii vuosia.
5h/vko treenaamista kesän ajan, kestää 76v
10h/vko treenaamista ympäri vuoden, kestää 19v
15h/vko treenaamista ympäri vuoden, kestää 13v

ja mulla ei ole edes 13v aikaa saavuttaa unelmaani.

Kummalliselta se kuulostaa, mutta teen tämän kaiken vain autourheilun vuoksi. Tai pikemminkin itseni vuoksi. Jotta jonakin päivänä meikäläinenkin saisi räjäytettyä pankin suuressa autourheilumaailmassa. Jotta unelmani suurin päämäärä toteutuisi. Tai voiko sitä enää pelkästään unelmaksi sanoa? Sehän alkaa olemaan enemmänkin tavoitetta. Pitää kuitenkin muistaa, että liian korkeita tavotteita ei saa asettaa vielä tässä vaiheessa. Se homma kusasee omaan nilkkaan ja tuntee itsensä alisuoriutujaksi, sen oppisin kantapään kautta. Järkevät & saavutettavat tavoitteet ja niissä onnistuminen todistaa itsellesi, että pystyt harjoittelemalla parempaan ja onnistumisestahan seuraa aina uskomaton fiilis. Vain asettamalla tavotteita, voit niitä saavuttaa. Tuskinpa ensi cooperin testissä juoksen 3000m, mutta muutaman sadan metrin saan varmasti lisättyä aikaisempaan tulokseeni. Keväällä 3000m, eikö? Lauantain kisoissa en varmaankaan löydä itseäni kultasen pokaalin korokkeelta, mutta muutaman sekunnin voin nipistää ajasta, jonka jään voittajalle. Voitan itseni, kun jätän niistä karkeloista sen hysteerisen jännittämisen kotiin.

Tietenkään kaikki ei ole ruusuilla tanssimista ja meikäläinenkin on joutunut luopumaan monista asioista. Vaikka kuinka saa kokea täällä uskomattomia juttuja, kaipaan tietysti paljon asioita myös kotipuolessa. Kuten tyttöjen iltoja, hetkiä jolloin naurua ei saa millään loppumaan, äidin tekemää ruokaa, omaa perhettäni, viikonlopun muistorikkaita rientoja, lukio tunnilla lappujen liimaamista toisten selkään, lukiossa kavereitten kanssa hoettua ''tsiisus mitä paskaa, tajusiks sä?'', säbä joukkuetta sekä kaikkia yli-ihania ihmisiä. Kyllä mä voin käsi sydämellä sanoa, että niitäkin asioita kaipaa. Asiat muuttuvat ja niiden kanssa opitaan elää. Ja mikä parasta; muistot säilyy aina .