Mikä olisi helpompaa, kuin kaiken kiireen keskellä karauttaa kenellekkään kertomatta maailman ääriin, paeta vastuutaan piiloon edes (pidennetyn) viikonlopun ajaksi ja jättää työ-, vapaa-aika ja ihmissuhteet hetkeksi oman onnensa nojaan. Jättää vihaisen muija varoituksen sijaan kotiovelle lomakuva ja haistattaa pitkät naapurin kyyläville silmille. Olla edes yhtenä päivänä tuntematon näille kaikille tuijottaville silmille.
Lieneekö syy kuluneessa alkukaudessa vai viikonlopun kesäkauden avaavassa kisassa ja sen tuomassa jännityksessä, mutta pitkästä aikaa oikein kirjaimellisesti ahistaa. Aikoinaan valmennuspäällikköni kanssa keskustellessani aiheesta, päädyimme siihen tulokseen, että tekemättömät & ikävät työt tuottavat kaikille ahdistusta. Viimeisten päivien aikana olen kuitenkin kuluttanut enemmän kuin urhollisesti erilaisia muistilappuja tehden +/- listoja ahdistusta aiheuttavista tekijöistä, enkä varsinaisesti yhdellekkään listalle ole saanut mitään sellaista, mikä olisi todella ikävää, inhottavaa ja epämiellyttävää. Pikemminkin olen saanut listalleni niitä tekijöitä, jotka ennen toivat syvänkin risukasan alle auringonpaistetta.
Oma koti. Oli sitten sekaista, puhdasta tai kaaosta, mua inhottaa. Öisin saa pelätä kadulla tappelevia erakkoja, mielikuvituksen laukkaamista, pimeää. Omasta parkkiruudusta on matkaa vain viitisen metriä alaovelle, mutta pimeässä töistä tullessa tuntuu, että matkaa on ainakin sata metriä. Usein juoksen kotiin, vedän oven taakseni, olen päivällä jättänyt valoja päälle ja tutkin jokaisen nurkan tullessani. Miksi? En osaa sanoa.
Puhelin. Siis oma puhelin on jotenkin nykyään niin inhottava kapistus että oksat pois. Aina sen piipatessa mietin ensimmäisenä, että ''ketä helkkari nyt haluaa ottaa yhteyttä'', onko saapunut sähköposti merkki tekemättömästä työstä, vai kaipaako joku oikeasti. Yhä useammin huomaan jättäväni puhelimen tarkoituksella äänettömälle, jotta en antaisi sille minkäänlaista huomiota. Varsinkin öisin. Epämiellyttävät yhteydenotot.. En tiedä miten kannattava ratkaisu tänäpäivänä on sortaa omaa puhelintaan, mutta musta tuntuu että sosiaalinen media ja puhelinriippuvuus, mikä itsellänikin on, on vienyt multa mennessään tuhat hyvää oikeaa hetkeä, ja kaiken somettamisen päättää aina kerran kuukaudessa tuhoontuomittu puhelinlasku.
Kilpa-auto. Kirottu, perkeleen laite, johon koskiessani aina jotain hajoaa, tai jotain ikävää tapahtuu. Laite, jonka ratin takana olo on kaikkea muuta kuin varma. Niin kivaa kun laitteiden soidessa ja vauhdin kasvaessa onkin, viime aikoina ikävä, epävarmuuden tunne on vienyt enemmän mennessään. Aina, aina, aina. Viiden kuukauden työ ei ole jättänyt käteen kuin räkärukkasen ja haukut niskoille.
Monet muutkin asiat saa itseni tuntemaan lapseksi, joka kiukuttelee eteisen lattialla kuravaatteiden päälle pukemisesta. Tiettekö sen tunteen, kun on liian tiukat vaatteet siivouspäivänä? Liian kuuma ulkohommissa? Ahistaa, kiukuttaa, surettaa. Tekee mieli huutaa, lyödä, potkia.
Oi kyllä. Noita ajatuksia olen kantanut sisälläni jo jonkin aikaa. Vasta viime päivinä olen pikku hiljaa purkanut fiiliksiä myös muille. Mun tekee mieli huutaa kurkku suorana kun saan ikävää kommenttia, naljailua, sanailua. Mun tekee mieli jättää menemättä sovittuihin menoihin, kiroilla sosiaalisessa mediassa, painia, naljailla takaisin. Näyttää, miltä musta tuntuu.
Kaikesta näyttämisen halusta pidän kuitenkin vain puhelimeni äänettömällä, vastaan tunnollisesti sähköposteihini, en jätä menemättä sovittuihin tapaamisiin ja hymyilen, vaikka lähipiiri naljailee epäonnistumisista.
''Koska se nyt vaan menee niin ja sen pitää antaa mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.''
