sulje silmäsi, sun unelmissa voimaa itää

Mulla on perhana vie taas kaikenlaista kuumetta. Haaveilun aiheuttamaa kuumetta. Matkakuume, asuntokuume, treenikuume, autokuume ja koirakuume. Haaveilen siitä, että 2014 saan pakata koulun päättyessä kimpsut ja kampsut, muuttaa takaisin kotikonnuille luomaan kenties yhteistä kotia, kesällä napata aurinkorasvaa mukaan ja karata etelän lämpöön. Ennen sitä ehdin luomaan haaveilemani treenivartalon, jota kelpaa esitellä aurinkorannalla. Tästä kun saan tilit näyttämään enemmän plussaa niin voisin ostaa uuden haaveilemani auton. Ja napata pienen suloisen koiran vaikka kaveriksi monen vuoden päästä reissuihini.

Nämä ovat tälläisiä tavallisia haaveita, täysin saavutettavissa kun sitä itse haluan. Sitten on vielä niitä muutamia todellisia salaisia haaveita, jotka liittyvät enemmän omiin tavoitteisiini. Moni varmaan arvaakin, mitä odotan tältä valitsemaltani uralta. Kyseiset haaveet tuntuvat hyvin kaukaisilta, kenties jopa hieman mahdottomilta. Faktahan on, että urheilijalla pitää olla sellaisia haaveita taustalla, joita miettiessä tietää miksi nostaa punttia tai lähteä räntäsateessa juoksemaan lenkille. Niistä voi keskustella sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat minun tukenani tässä koko projektissa. Niitä ei tarvitse kertoa kaikille, ellei halua. Enkä välttämättä aiokkaan, sillä ääneen niitä sanoessa, pieni puna nousee poskille - koskaahan ei voi olla varma saavuttaako niitä. Niinkuin todettu, toivossa ja itsevarmuudella, haaveita voi silti pitää virellä.  Eikä sitä koskaan tiedä, mitä sitä loppujen lopuksi tuleekaan saavutettua.

Eilisessä palaverissa sain paljon mietittävää ja uutta innostusta ajatuksiini. Kyllä vaan helpottaa, kun valmennuspäällikön kanssa jakaa ajatuksia, saa uusia näkökulmia luotuihin ajatuksiin ja ennenkaikkea; pienen epätoivon keskellä toinen lykkää enemmän kuin kourallisen lisää itseluottamusta meikäläiseen. Kun kertookin siitä salaisesta haaveesta, toinen sanoo ''Hyvä, siihen sä kyllä pystyt!'' eikä vastassa olekkaan ivallista naurua. Eilisillan päätteeksi menin hyvän omantunnon kanssa peilin eteen ja totesin ääneen itselleni, että ''Sä oot Laura hyvä siinä mitä teet'' ja saatoin slouganin päätökseen pienen hymyn kera. Mitä ihmeen hyötyä onkaan aina vaan mollata itseään, miettiä miksi ei ole jonkun tietyn stereotypian/kauneusihanteen näköinen ja näillä keinoin musertaa itse oma omatunto.

Meikäläinen ainakin päätti pyrkiä positiivisiin slouganeihin, jakaa niitä myös heille jotka niitä kipeästi tarvitsevat ja parantaa maailmaa vaatimattomalla teolla.  Ei ole keneltäkään pois vilauttaa hymyä ja positiivista lausahdusta kaverille ja pelastaa päivä pienellä teolla :)