Ai mistä tietää syksyn tulleen? Vastaantulijoiden naamasta. Jengi pinkoo kaduilla sadetta karkuun minkä jaloistaan ehtii. Muutkin ovat löytäneet vaatekaapistaan liian pitkän kaulahuivin ja kietonut sen ympärilleen kuin viitan. Mä mietin, mikä saa meidät suomalaiset tähän perinteisen kaamosmasennuksen valtaan. Eikö pohjolan porukka vedäkkään ympäri vuoden satalasissa? Mä en ainakaan. Mä vihaan tätä alkavaa loskaa jo entuudestaan.
Vai onko syksyn saapuminen vain muuttumaton perinne, faktatekijä, joka aiheuttaa tämän kansantauduksi nimitetyn kaamosmasennuksen saapumisen puolessä välin syyskuuta. Auringon viimeiset säteet vievät selkeästi ainakin meikäläisen menneessään ja syksyn pimeys tuntuu pimentävän myös otsalohkon alapuolella sijaitsevat ajatukset. Ei sillä, että kengästä pursuavat villasukat olisi koskaan näyttänyt hyvältä, muttakun peiliin katsoessa näkee itsessään muutenkin vaan niin paljon negatiivista. Tämä vartalo ja kasvot, joista ekana pompsahtaa esiin tummat silmänaluset ja väsyneet ilmeet. Kun ei oikeen jaksa meikatakkaan ja tukankin pelastaa vaan hätäponnarilla. Mutta kun se juurikasvukin ilmenee jo tässä vaiheessa.
Syksyn pitäisi olla muutoksen aikaa. Tässä pitäisi jokaisen painaa satalasissa hommia, kaivaa möllerit ja monivitamiinit aamupalan lisäksi ja käydä ulkoilemassa pienestä tihkusateesta huolimatta. Napataan iltasella viltit esiin, kynttilät palamaan ja nautitaan uunituoreesta piirakasta. Kirjastokortin voi viilata lipaston pohjalta ja uppoutua iltasella hyvän stoorin pariin. Nyt olis kaiken tohinan keskellä lupa oikeesti rauhottua.
Huomaan, miten sisäinen Innon Marko on heränny myös minussa. Koti tuntuu jotenkin entistä tärkeemmältä paikalta. Pitkästä aikaan kaikkien muiden houkuttelevien ajatusten kilpailun voittaa ajatus aikaisesta nukkumaanmenosta ja kodin turvasta. Toivon, että kun ystävät saapuu kylään, he näkevät meikäläisen olemuksen mun kodista. Pieniä, tärkeitä asioita ripoteltuna ympäri kämppää. Valokuvia, kynttilöitä ja uunin päällä vastapaistettua piirakkaa. Ja mitä mä teen? Mä oon keksiny paljon uusia harrastuksia. Villasukkien kutominen aiheuttaa jo niin sanottua riippuvutta ja elokuvatkin on ihan kivoja iltasella.
Vaikka kaupungin nurmikkoja ja jokirantaa ei teekkään mieli enää vallata, voi valtauksen suorittaa sisätiloissa. Kaverit, mulla on edelleen ne tuparit pitämättä. Nautittaisko kerrankin toistemme hulvattomasta seurasta ihan tolleen hissukseen sopivasti juhlistaen. Sitten, kun tää stressitaso ollaan saatu laskettua ja fiilis on sellanen, että toivoo elämässään jotain muutakin kuin yksinäisyyttä.
Muuttuminen ei ole mahdotonta, jos sitä tosissaan toivoo. Mitäpä jos loskasta huolimatta huomen aamulla kipittäis kaffekuppi kädessä iloisesti kohti koulua. Onkos sillä merkitystä jos pakkaa reppuunsa ruisleivän mukaan piristämään puolilta päivin kurnivaa nälkää. Pipot, kaulahuivit ja villasukat on vihdoin sallittuja. Sini Sabotage ei välttämättä näytä mussa pahalta. Ja mitäs, jos ensi kertaa elämässä karauttais kaverin kanssa karkuun tätä Pohjolan kaamosta? En tiedä teistä, mutta aattelin yrittää tällästä.
Ja terkkuja lähipiiriin. Jemmasta löytyy pullo viiniä. Tarjoon sitä kyllä kylään tulijoille.
en, ikinä !
VastaaPoista